Julian kirje. — Helena. — Sokea. — Emilia. — Sulhot.
Olen jo ennen maininnut, että syynä kaupungin-matkaan oli eräs hauska asia, ja luulenpa lukiattareni parahiten saavan selkoa sen laadusta siten, että tässä tuon esiin erään kirjeen, jonka joku aika takaperin maalla yksinäisyydessä ollessani sain Julia H:lta.
Piete hyvä!
Laske pian pois tuo ikuinen sukkakutimesi! Paras on, kun nämät rivit saat, että niistät pitkän karren kynttilästä (illallahan posti R:ään tulee?). Lukitse ovesi, jotta kaikessa rauhassa mukavasti saatat istua sohvaasi, suurella tarkkuudella, kuten asia vaatii, lukemaan näitä tärkeitä uutisia, joita sinulle nyt ilmoitan. Minä aina tänne asti näen, kuinka hirveän utelias olet — kuinka silmäsi tirkistävät, ja — jopa nyt kerron sinulle … sadun!
Oli kerran eräs mies, joka ei ollut kuningas eikä ruhtinas, vaikka hän ansioittensa puolesta kyllä oli heidän vertaisensa. Tällä oli tytär, ja vaikk'eivät onnen kohtalot suoneet hänen syntyä ruhtinattareksi, kokoontui kuitenkin tuon pienokaisen tytön kätkyen ympäri kymmenkunta naishaltiaa, he kun siten tahtoivat osoittaa sulaa kunnioitusta hänen isälleen. Net lahjoittivat tytölle ihanuutta, viisautta, suloutta, taitoa, jalon sydämmen, hyvän luonnon, malttavaisuutta ja, sanalla sanoen kaikkea, mikä vain naista miellyttäväksi tekee. Antaaksensa hänelle vielä päällisten päätteeksi onnen lahjoja, tuli vihdoin viimein nais-haltia Varovainen, lausuen pitkäveteisillä sanoilla: "ajalliseksi ja iankaikkiseksi onneksensa tulee hänen, valitessaan itsellensä puolisoa, olla äärettömästi varovainen, epäilevä, vieläpä arkakin". "Oikein sanottu! Viisaasti lausuttu!" huusivat syvästi huoaten kaikki haltiarouvat.
Tuo runsas-lahjainen kasvoi niin suloiseksi, kuin syystä sopi toivoakkin, ja pian kyllä hänelle tuli kosioita, jotka aamusta iltaan rukouksilla ja huokauksilla kolkuttivat hänen sydämmensä ovelle, mutta voi! järkähtämättä se pysyi kiinni, ja jos sitä joskus vähän raotettiin, pantiin se kohta jälleen kiinni, jopa kahdenkertaiseen lukkoon. Onneksi kyllä oli prinsessa Turandotte'n aikakausi jo mennyt menojaan, ja Ruotsissa, jossa ihana Elimia asui, oli ilma varmaankin viileämpää laatua kuin siinä maassa, missä Calaf prinssi huokaili, — kosk'ei milloinkaan kuultu, että net, joille Elimia rukkaset antoi, olisivat lopettaneet elämänsä; näyttipä siltä, kuin eivät olisi kadottaneet ruokahaluansakkaan, ja tiedetäänpä varmaan, että muutamat heistä (uskoisiko tuota?) yhtä huolettomasti, kuin sukkia jalkaan muutetaan, ottivat itselleen uuden lemmikin.
Ensimmäinen, joka pyrki ihanan Elimian sydämmen voittajaksi, oli tämän mielestä liian hellätunteinen, sillä sääsken tappaminen häntä jo pöyristytti, ja hän huokasi ajatellessaan kanan-poikaisten surkeaa kohtaloa, kun näki heidät pöydässä paistina, jona juuri olivat hänen lemmikkinsä mieliruokana. Tuommoiseen tyttö ei kiintyä tahtonut, hän kun pelkäsi tämän vaimona nälkään nääntyvänsä pelkästä maito- ja kasvi-ruoasta. Toinen kosia tallasi huolettomasti muurahaiset, jotka sattuivat hänen tielleen, oli harras kalastaja ja metsästäjä — ja häntä siis pidettiin kovasydämmisenä hirviönä; — monta vertaa halukkaammin hän ottaisi jäneksen miehekseen kuin metsästäjän! Jänes tuli, polvet vapisevina ja pelko sydämmessä. Huoaten, änkyttäen puhui hän toivostaan ja epätoivostaan. "Poika parka", vastattiin, "mene piiloon, sillä muuten sinä ehkä joutuisit ensimmäisen sinua tapaavan petoeläimen saaliiksi". Jänes pötki pois, jalopeura astui sijaan kopeana kosiana. Nyt meidän kaunotar itse pelkäsi joutuvansa surman suuhun ja puikahti piiloon siksi, että tuo mahtava oli mennyt. Tämä oli neljäs. Viides, iloinen ja hilpeä, pidettiin kevyt-mielisenä. Kuudetta luultiin kortin-lyöjäksi, seitsemättä juomariksi, koska hänen nenässään oli muutamia nyppylöitä. Kahdeksas näytti pahan-luontoiselta, yhdeksäs itsekkäältä; kymmenes sanoi joka lauseella: "pahuus vieköön!" Ei semmoisen kanssa ollut hyvä lähteä elämän matkalle! Yhdestoista katsoi liiaksi käsiään ja jalkojaan ja oli siis turhamainen houkkio. Kahdestoista tuli, ja hän oli hyvä, jalo, miehekäs, kaunis, rakkautensa näkyi olevan sydämmellinen, sanottavansa esitti hän taitavasti; nyt oltiin pahimmassa kuin pulassa, kun ei tietty, mitä vikaa hänestä löytäisi. Hän näytti todellisesti rakastavan, … mutta ehkä se vain näytti siltä, taikka jos hän rakastikin, se ehkä vain oli tuota katoavaa ulkomuotoa eikä kuolematointa sielua; … Jumala varjelkoon, mikä hirveä synti! Jos niin oli asian laita … niin … mutta armastaja vannoi lempivänsä tytön sielua, juuri hänen hengellistä olentoansa ja eräänä onnellisena hetkenä hän niin mahtavalla voimalla valloitti tuon kaunottaren jo alttiiksi joutuneen sydämmen, että tytön vapisevat huulet vihdoinkin liikkuivat tapaan semmoiseen, että kosia luuli niiden muodostavan portin, jonka kautta tuo myöntävä vastaus oli hänelle tuleva. Ja ollen varmana siitä, että hän nyt oli saanut toivotun vastauksen, lankesi hän polvilleen, suuteli ihanaa Elimiaa, joka ihmeestä ja hämmästyksestä melkein oli kaatumaisillaan, kun hän nyt näin tietämättään, miten se kävi, havaitsi olevansa kihloissa!
Hänen isänsä ja sulhasensa päättivät häät pidettäväksi mitä pikemmin sitä paremmin. Elimia ei kieltävällä eikä myöntävällä sanalla sekaantunut koko tuumaan, ja sulhanen tietysti luuli hänen vaiti-olonsa tarkoittavan heidän päätöksensä hyväksymistä. Aika joutui joutumistaan, vaan sillä välin ihana Elimia luki päivät, sanoen: "nyt on ainoastaan 14 päivää jäljellä, nyt 12 ja, armollinen taivas! nyt ainoastaan 10, Herra Jumala, nyt vain 8 päivää!" Aina suurempi tuska ja pelko valloitti nyt hänen sydäntänsä. Kaikellaiset kummat ajatukset ja turhat luulot, Egyptin heinäsirkkoja lukuisammat, anastivat hänen muuten viisasta ja tyventä mieltänsä, pimentäen ja hämmentäen sitä. Hän ei nyt suorastaan eroa tahtonut sulhostansa, mutta päätti vain häät jätettäväksi toiseen aikaan, sillä Almantsor'issa hänen mielestään oli kuitenkin vikoja enemmän, kuin mitä olisi luulla saattanut, ja se suurin, että hän hyvin ymmärsi niitä peittää. Ihminen ei koskaan ole täydellinen, ja hän, joka meistä parhaimmalta näyttää, on usein ehkä vähimmän viatoin. Sitä paitsi Elimia luuli, ett'ei heidän luonnossansa ollut sopusointua; ja sen lisäksi vielä oli tuo sulhanen liika nuori, hän itse liian vanha j.n.e., siis loppu ja päätös tuosta kaikesta, että hän koko elinajakseen tulisi onnettomaksi.
Eräs Elimian hyvistä ystävistä olisi halusta niskat taittanut nais-haltia Varovaiselta, jonka onnetoin lahja oli siihen syynä, että Elimia aikoi hyljätä sen onnen, mikä hänen osakseen tulisi semmoisen miehen omana, joka hartaasti oli häneen kiintynyt ja ikään kuin häntä varten luotu.
Nyt, Piete, näen, kuinka käyt malttamattomaksi, ja kysyt: "mikä tämän lorun lopuksi, ja mitä hyvää tästä tulee?" Ystäväni rakas! tätä kaikkea olen tarjonnut ensiksikin ikään kuin ruokaryypyksi, enentääkseni ruokahaluasi itse ateriaa varten, ja sitten näyttääkseni, mikä erin-omainen noitavoima pienelle Julialle on tuota hätää annettu, sillä muutamalla kynän-piirteellä muutan minä kaikki mainitsemani henkilöt, laitan entiset nykyisiksi ja sadun, tosi-asiaksi.