Vihdoin oli kauvan säilyttämäni toivo käynyt toteen: minä olin nähnyt Kyrön kohisevan putouksen ja Nokian jylhän kosken, tämän, valkealla paltetun mustan murhevaatteen, keskellä luonnon iloista kesäpukua. Kangasalan, Imolan ja Hattelmalan harjut olivat minulle levittäneet ihmeen ihania kuviansa. Kuka on se Suomalainen, jonka sydän ei tyki taajempaan ajatellessaankin näitä maamme kauniin puvun helmiä? Ja nyt, vietettyäni kesän tällä luonnon-ihanuuksista rikkaalla seudulla, joista harvojen nimikään lie yleisemmin tunnettu, voisiko olla innostumatta kaikkea tätä kauneutta muistellessaan.
Minä olin viettänyt päivän Tampereella. Sittekuin olimme nähneet tämän pienen kaupungin tehtaat ja laitokset, kutsuttiin minua ottamaan osaa huvi-retkeen kaupungin lähellä olevaan Hatanpään kartanoon. Minä suostuin mielelläni ehdoitukseen, sillä minä olin kuullut kiitettävän sen kaunista puistoa Pyhäjärven rannalla. Jopa ehdimme matkamme päähän. Vanhan tapaisessa rakennuksessa pienine akkunaruutuineen ja korkeine, taitettuine kattoineen oli minusta jotakin muinaisaikuista, aristokraatillista muotoa, ja muinaisuuden kunnioituksesta entiselleen jätetyt kummalliset koristeet puutarhassa miellyttivät minua suuresti. [Niin oli kumminkin v. 1830 alussa; tekijä ei tiedä josko kaikesta tästä muinaisuudesta enään on mitään jäljellä.] Kävely avaraa järven rannalle laitettua puistoa pitkin oli tarpeeksi pitkä, että kutsumus tulla taloon levähtämään tuntuisi tervetulleelle, vaikka näytti siltä kuin tulisi ehtoo minulle, oudolle ja tuntemattomalle pitkäksi, kun talon emäntä vieraanvaraisesti pyysi meitä jäämään ehtoolliselle. Seuralaiseni, jotka usein olivat olleet tilaisuudessa käydä Hatanpäällä, pysähtyivät vierashuoneesen, jossa eräällä pöydällä oli korillinen herkkuisia mansikoita, mutta minä lähdin, erään vanhan tutun naisen kanssa, joka nyt asui täällä, katsomaan muita huoneita, ja pakinoimaan hetken hänen kanssansa kahden kesken.
Minun huomioni kiintyi muutamaan ovilautaan, jolle oli maalattu kilvellä ja kypärillä varustettu nuori neito, jonka päällä keijui iso hämmähäkki seikissänsä. Kysymykseeni vastasi seuralaiseni, että löytyi taru miksi tämä taulu oli maalattu, joka aina oli syvästi vaikuttanut häneen; ja salaisella pöyristyksellä asui hän samassa huoneessa, jonne tämä ovi vei, ja jossa nuori Sesilia Boije, taulun alkukuva, muinoin oli asunut. Juuri sentähden oli tässä huoneessa hänestä jotakin viehättävää.
Minä pyysin häntä kertomaan minulle tämän tarun. "Hm," vastasi hän hymyillen, "se on liian pitkä. Se on minua niin miellyttänyt, että minä olen koonnut ja järjestänyt sen vähän, mitä siitä olen saanut tietää, ja pelkäänpä, etten taida sitä sinulle muutamin sanoin kertoa, juuri sen tähden, että minä olen sitä niin paljon mietiskellyt.
"Jota pitempi, sitä parempi," vastasin minä. "Ilta tulee kyllä pitkäksi, jos ei meillä muuta tehtävää ole, kuin turhia juoruella. Astukaamme tämän avoimen akkunan eteen, juuri tässä huoneessa, ja kerro sinä minulle kerrottavasi, siitä saamme hauskuutta kumpikin."
"No, jos sinulla on kärsimystä kuunnella, niin kerron sen mielellänikin; oikeinpa halusta päästän ilmoihin sen kuvan, jonka olen itselleni koonnut. Mutta korkea-selkäinen nojatuoli minun välttämättä pitää tuoda itselleni, muuten en millään muotoa löydä sen ajan puhe-tapaa, josta kertomukseni on kotoisin. Kas niin, kuvittele nyt minua joksikin isäsi isän äidiksi 12:nnen Kaarlen ajoilta, 'arranfiseraa' itseäsi 'attangdeeraamaan' sitä 'fransyskaa', joka niinkuin yks' 'fleuve des mots' sinun korviasi 'angbrasseeraamaan' tulee."
"Uh, herkeä, noinhan sinä tulet tuskallisen juhlalliseksi. Suomenna kaikin mokomin uroittesi ja urotartesi kieli nykyiseen puhe- ja ajatus-tapaamme, muuten minä pian luulen olevani puettuna pönkkä-hameesen ja 'robrougiin'!"
"No niin, käyhän se laatuun, mutta kaikki kirjoitukset, joihin sinun täytyy tyytyä alkuperäisinä, tekevät silloin murroksen, ja saavat pian sinun tuntemaan, etteivät ne olekaan samojen henkilöjen kirjoittamia, joita sillä välin olet oppinut tuntemaan vähän nykyisennettyinä."
"Ei voi auttaa, kärsikäämme sitten se epäkohta."
Istuen korkeaselkäisessä nojatuolissansa, alkoi hän kertomuksensa. Vaikka pelkäänkin, että Boijen ja Lejonankarin perheet saavat kiittää kertojaa useasta perheen-jäsenestä, joita niillä ei ennen ollut, annan kuitenkin kertomuksen lukijalle semmoisena kuin sen kuulin.