6.
Muutamia päiviä myöhemmin, kun Sesilia jo oli ollut ulkona raikasta ilmaa nauttimassa, tuli Juho eräänä iltana ja ehdoitti, että hän saisi saattaa neitoja eräälle kaupungin läheisyydessä olevalle vuorelle sieltä, vaikka kaukaakin, katselemaan venäläistä laivastoa, jonka piti purjehtiman pois. Katariina rouva piti tosin asian niin surullisena, että hän tuskin olisi siihen suostunut, jos ei hän olisi tietänyt virvoituksen molemmille tyttärillensä terveelliseksi, ja sitä paitsi Juhon olevan hyvän turvan vihollisista vilisevässä kaupungissa. Päivä oli erinomaisen kaunis ja lämmin. Eräälle vuoren huipulle, josta oli paras näköala joen suulle ja sen ulkopuolella olevalle linnan seljälle, istuivat kolme kävelijää, samassa kuin yksi laiva toisensa perästä täysin purjein, heikon tuulen vieminä, vitkaan kulkivat linnan niemen ohitse. Näytelmä oli kaunis, mutta ei kolmen nuoren katseet kuitenkaan sitä seuranneet. Kukin ajatteli tärkeempiä asioita kuin hetken, vaikka jokainen erilaisia.
"Katsokaa," sanoi vihdoin Sesilia, "kuinka kaunista tuo on, katsokaa kuinka aallot kaunistuvat laskeuvan auringon kullan säteistä, ja kuitenkin ovat ne aaltoja, jotka huuhtovat Suomen rantoja, jotka käyvät Suomen järvissä, ja jotka nyt kaunisteleivat Suomen vihollisen laivoille. Mitäpä minä kumminkin sitä sinulle kerron, Juho? Sinä olet kummallinen ihminen, usein tahtoisin luulla sinua hyväksi ja lujaksi niinkuin kulta, ja sentähden puhun sinulle sydämeni pohjasta; mutta sitten muistan taasen mitä en millään muotoa taida hyväksyä, ja silloin olen vähältä ruveta itkemään kuin et sinä ole semmoinen, jommoiseksi minä tahtoisin voivani ajatella sinua."
"Sesilia, ja minä tahtoisin kuitenkin niin mielelläni, että sinä hyväksyisit minua. Minä olen heittänyt pois kalliimman mitä miehen sopii toivoa, toivon kerran saavuttaa isänmaan rakkauden! Mutta, Sesilia, en minä sittenkään tahtoisi ettet sinä minua hyväksyisi."
"Taidanko muuta? Sinä, ruotsalainen, olet Venäjän palveluksessa!"
"Minä olen suomalainen, en ruotsalainen ja vielä vähemmin venäläinen," vastasi Juho lämpimästi. "Suomi on syntymämaani, Suomi, joka on melkein erämaaksi muuttunut. Miksi suomalainen olisi ruotsalainen? Milloin olet kuullut ruotsalaisten lukevan itseänsä samaksi kansaksi kuin me? Pilkkaa ja halveksimista ovat he meille antaneet; sana suomalainen on heillä ollut melkein haukunta nimenä."
"Minä olen vaan tyttö," alkoi taasen Sesilia, "enkä minä miesten tekoja paljon ymmärrä; mutta, näetkös; tytölläkin on joskus tuumansa, ja minä ajattelen että, jos sinulla onkin oikein puheessasi, niin olet sinä kuitenkin rikkonut uskollisuutesi kuningastasi ja maatasi vastaan. Mutta kuinka sinulla siinä on oikein? Jo pienoisesta lapsuudestani olen kuullut että Suomi, raakana Ruotsin voittomaana, otettiin veljelliseen yhteyteen ruotsalaisten kanssa, ja että Ruotsi jalomielisesti antoi Suomelle lain, sivistyksen, ja ennen kaikkia Jumalan tuntemisen."
"Sesilia, ei minun tarkoitukseni ollut Ruotsin ja Suomen keskinäisestä välistä, minkälainen se sitten on ollutkin, etsiä puolustus-syitä palvelukseeni sen hallitsijan luona, joka nyt ainoasti voittajana vallitsee tätä maata. Mutta ehkä pitäisit minua vähemmi syyllisenä, jos tietäisit minun syyni. Joskus kerron sinulle elämäni vaihtelevaisuudet, ehkä silloin on paljon mielestäsi toisenlaista, kuin nyt."
"Nyt, oi nyt, Juho hyvä," sanoi Sesilia vilkkaasti. "Me olemme täällä hyvässä rauhassa. Ilta on niin kaunis."
"No, olkoon niin; ei minun elämäni satu ole pitkä. Minä muistan sinulle kertoneeni, että äitini, jouduttuansa köyhyyteen, muutti maalle ja tottui pian, välttämällä kaikkia tarpeettomia kulunkia tekemään pienen omaisuutemme riittäväksi välttämättömimpiin menoihin. Minä olin vielä varsin pieni ja olin onnellinen, sillä kun minulla oli hyvä äitini ja tarpeeksi ruokaa, ei minulta puuttunut mitään. Mutta sitten puhkesi tuo hirveä kulkutauti, joka autioitti meidän maamme menneen vuosisadan lopulla, sittenkuin katovuodet ja nälkä olivat raivonneet siihen määrään, ettei rutolla enään mitään ottamista näyttänyt olevan. Äitini joutui ruton uhriksi. Itkien lähdin minä matalasta majastamme joltakin naapurilta anomaan apua. Minä kävelin talosta taloon. Kuolleita taikka kuoleman kanssa kamppaavaisia oli vastassani joka talossa, epätoivon, jäykkyys oli tarttunut harvoihin jäljellä eläviin, kurjuus oli liian suuri, että kukaan olisi muista huolinut. Minä palasin vihdoin yksin, neuvotonna, ilman lohdutusta ja apua, ja makasin kaksi päivää itkien äitini ruumiin ääressä. Vihdoin rupesi nälkä minua vaivaamaan. Vähäisen leipää, jota oli ollut jäljellä, olin näinä päivinä vähitellen syönyt; lapsi ei unohda nälkää surun tähden. Taasen menin ulos. Vähän matkaa kodistani tuli vastaani vaalea, laihtunut olento, se oli lähimmän naapuritalon isäntä. Hänelle minä valitin hätääni. 'Poika,' vastasi hän minulle, 'Jumala on sinun minun tyköni lähettänyt. Taloni on autio, kaikki ovat kuolleet, minä olen yksin jäljellä, tule minun kanssani!'"