Muistan vielä, että Holck menetti tässä tilaisuudessa pikku lemmikkinsä, pienen koiransa. Hänellä oli tuo pikku elukka mukana jokaisella lentoretkellä, se makasi aivan rauhallisena hänen turkkinsa laskoksessa istuinkomerossa. Vielä metsässä se oli mukanamme. Kohta sen jälkeen, kun olimme puhutelleet kaartinkrenatööriä, marssi ohitsemme joukkoja. Sitten saapui kaartin esikuntia ja prinssi Eitel Friedrich adjutantteineen ja lähettiupseereineen. Prinssi käski antaa meille hevoset, niin että me molemmat ratsulentäjät istuimme taas oikeiden "kauramoottorien" selässä. Ikävä kyllä katosi Holckin koira tällä ratsuretkellä. Lienee varmaankin eksynyt toisten joukkojen mukaan.

Myöhään illalla saavuimme vihdoin puolalaisilla herrasväenvaunuilla lentosatamaamme. Lentokoneemme oli mennyt kaiken maailman tietä.

Venäjältä Ostendeen.

(Tiedustelukoneesta suureen taistelukoneeseen.)

Sotatoimiemme Venäjällä jouduttua vähitellen pysähdyksiin minut siirrettiin äkkiä suureen taistelukoneeseen, "B.A.O:hon" Ostendeen (elok. 21 p:nä 1915). Tapasin siellä vanhan tuttavan Zeumerin ja sitä paitsi houkutteli minua nimi "suuri taistelukone".

Elokuussa 1915 saavuin Ostendeen. Brüsselin rautatieasemalla oli hyvä ystäväni Zeumer vastassa. Nyt elin oikeastaan hyvin hauskaa aikaa, joka sentään oli sangen vähän sotaista laadultaan, mutta minulle välttämätön oppiaika taistelulentäjäksi valmistautuakseni. Lensimme paljon, mutta harvoin jouduimme ilmataisteluihin emmekä koskaan saavuttaneet voittoja. Sen sijaan oli elämämme muuten kerrassaan viehättävää. Ostenden rannikolla olimme vallanneet hotellin. Kylvimme joka iltapäivä. Valitettavasti ei näkynyt muita kylpyvieraita kuin sotilaita. Ostenden pengermillä istuimme kirjavissa kylpyviitoissamme juomassa iltapäiväkahviamme.

* * * * *

Kerran taas istuimme tavallisuuden mukaan rannalla kahvipöytämme ääressä. Äkkiä kuului toitotusta, joka merkitsi: englantilainen laivasto-osasto lähestyy.

Emme tietysti antaneet moisten hälytysten häiritä rauhaamme, vaan jatkoimme kahvin juontia. Silloin huudahtaa joku: "Tuolla ne ovat!" Ja todellakin saatoimme erottaa taivaanrannalla, vaikkakin epäselvästi, muutamia savua tupruavia savupiippuja ja myöhemmin laivojakin. Heti kiikarit esiin ja katsomaan. Näimmepä oikein komean laivaston. Mitä se aikoi, siitä emme aluksi olleet selvillä, mutta sen saimme piankin tietää. Kiipesimme katolle, nähdäksemme sieltä paremmin. Äkkiä kuuluu ilmassa suhinaa, samassa seuraa aika paukaus, kun granaatti iskee maahan rantaan juuri siihen paikkaan, missä vähää aikaisemmin olimme olleet vedessä. Niin nopeasti en vielä koskaan ole rientänyt alas "urhojenkellariin", pommisuojaan, kuin tässä tilaisuudessa. Englantilainen laivue ampui vielä kolme, neljä laukausta meitä kohti ja suuntasi sitten tulensa etupäässä Ostenden satamaan ja rautatieasemaan. Tarkoittamaansa maaliin se ei tietysti osannut. Mutta englantilaiset saattoivat sen sijaan kunnon belgialaiset kovasti kiihdyksiin. Yksi granaatti lensi suoraan kauniiseen palatsihotelliin Ostenden rannalle. Se oli ainoa todellinen vahinko. Mutta kaikeksi onneksi se oli englantilaista pääomaa, ja sen he nyt itse tuhosivat.

Iltaisiin lensimme sitten taas aika lailla. Eräällä lentoretkellämme olimme taistelukoneinemme joutuneet kauas merelle. Lentokoneessa oli kaksi moottoria, ja tarkoituksenamme oli pääasiassa kokeilla uutta peräsintä, jota käyttämällä piti voida lentää suoraan eteenpäin yhdelläkin moottorilla. Kun olimme jokseenkin kaukana merellä, huomasin allamme, ei veden pinnalla, vaan — sikäli kuin minusta näytti — veden sisässä laivan. Sangen omituinen seikka: meren ollessa kutakuinkin tyyni voi korkealta ilmasta nähdä meren pohjaan — ei tietysti 40 kilometrin syvyyteen, mutta satakunnan metrin paksuisen vesikerroksen läpi voi selvästi katsella. En ollutkaan erehtynyt arvellessani, että laiva ei uinut veden pinnalla, vaan alla, ja kuitenkin näin sen yhtä hyvin, kuin jos se olisi ollut vedenpinnalla. Huomautin siitä Zeumerille, ja laskeuduimme vähän alemmaksi nähdäksemme vielä paremmin. Olen liian vähän merimies voidakseni heti sanoa, mikä se oikein oli, mutta pian käsitin kuitenkin, että se oli sukellusvene. Mutta mitä kansallisuutta? Tämä on taas toinen vaikea kysymys, johon minun mielestäni ainoastaan laivastoupseeri voi vastata, — eikä aina hänkään. Väriä ei voi juuri lainkaan erottaa. Lippua ei ollenkaan. Tuollaisessa sukellusveneessä ei kai muuten olekaan lippua. Meillä oli mukanamme kaksi pommia, mutta epäröin kovin, heittääkö vai jättääkö heittämättä? Sukellusvene ei ollut huomannut meitä, sillä se oli puoleksi veden alla. Mutta mehän saatoimme aivan rauhassa lennellä edestakaisin sen yläpuolella ja odottaa hetkeä, jolloin se kohoaisi pintaan ilmaa haukkomaan, ja munia silloin munamme. Tällainen tilanne on aivan varmasti hyvin vaarallinen sisaraseellemme sukellusveneelle. Kierreltyämme ja kaarreltuamme vielä hyvän aikaa tuota alhaalla vaanivaa otusta huomasin yhtäkkiä, kuinka vesi vähitellen hupeni toisesta moottorinjäähdyttimestämme. Niin tähystäjä kuin olinkin, tämä keksintö ei näyttänyt minusta juuri hauskalta, ja huomautin siitä ohjaajalleni. Tämän naama venyi pitkäksi, ja hän laittautui nyt nopeasti kotia kohti. Mutta arvelumme mukaan olimme vielä noin 20 kilometrin päässä rannikosta ja se matka oli ensin lennettävä takaisin. Toinen moottori alkoi vähitellen pyöriä yhä hitaammin, pysähtyi viimein kokonaan, ja valmistauduin jo hiljaisuudessa ottamaan kylmän ja märän kylvyn. Mutta kas vain! Jättiläiskoneemme totteli erinomaisesti yhtä moottoria ja uutta peräsintä. Saavuimme aivan onnellisesti rannikolle ja pääsimme hyvin laskeutumaan läheiselle lentokentällemme.