Nimeni olen saanut erään isäni sedän, Manfred v. Richthofenin mukaan, joka rauhan aikana oli Keisarin sivusajutanttina kaartinarmeijakunnan päällikkö, sodassa erään ratsuväkiarmeijakunnam päällikkö.
Nyt muutama sana nuoruudestani. Isäukkoni palveli ensimmäisessä henkikyrassieerirykmentissä Breslaussa, kun minä synnyin toukok. 2 p:nä 1892. Asuimme Kleinburgissa. Aina yhdeksänteen ikävuoteeni saakka nautin yksityisopetusta, kävin sitten vuoden ajan koulua Schweidnitzissä ja myöhemmin tulin kadetiksi Wahlstattiin. Schweidnitziläiset pitivät kuitenkin minua todellisena Schweidnitzin lapsena. Valmistauduttuani kadettikoulussa nykyiseen ammattiini jouduin sitten ensimmäiseen ulaanirykmenttiin.
Tässä kirjassa kerron omista kokemuksistani.
Veljeni Lothar on toinen tunnettu lentäjä Richthofen, Hänellä ora "Pour le mérite" ritarimerkki [Saksan korkein ritarimerkki. — Suom.]. Nuorin veljeni on vielä kadetti ja toivoo kovasti pääsevänsä meidän kanssamme sotaan. Sisareni, samoin kuin kaikki sukumme naiset, toimii sairaanhoitajattarena sotanäyttämöllä.
Kadettiaikani.
(1903-1909 Wahlstattissa, 1909-1911 Lichterfeldessä.)
Tulin pienenä ensiluokkalaisena kadettikouluun. En ollut erityisen mielelläni kadetti, mutta isäni tahtoi niin, eikä omaa mielipidettäni paljon kysytty.
Ankara kuri ja järjestys rasittivat kovin niin pientä vekaraa. Opinnoilta ei jäänyt juuri lainkaan aikaa muihin puuhiini. En ollut mikään neropatti. Tein aina juuri nipinnapin sen verran, että pääsin luokaltani. Minun mielestäni ei kenenkään pitäisi ahertaa enemmän, ja olisinpa pitänyt "kiipimishaluna", jos olisin kirjoittanut paremman koekirjoituksen kuin "tyydyttävän". Siitä oli luonnollisena seurauksena, etteivät opettajani arvostaneet minua kovinkaan korkealle. Sitä vastoin minua huvitti kerrassaan suunnattomasti urheilu, ennen kaikkea voimistelu ja jalkapallo. Luullakseni ei ollut ainoaakaan temppua, jota en olisi voinut tehdä rekillä. Esimieheni ilahdutti minua pian muutamilla palkinnoilla tunnustukseksi taidostani.
Kaikki uhkarohkeat yritykset vaikuttivat minuun valtavasti. Kerran kiipesin ystäväni Frankenbergin kanssa ukkosenjohdatinta pitkin Wahlstattin kirkontorniin ja sidoin sen huippuun nenäliinan. Muistan vielä hyvin, kuinka vaikea oli päästä kattokourujen ohi. Käydessäni kymmenkunta vuotta myöhemmin tervehtimässä pikkuveljeäni näin nenäliinani yhä vielä liehuvan tornissa.
Ystävänä Frankenberg oli sodan ensimmäinen uhri, jonka jouduin näkemään.