Mutta Agamemnon ei rohjennut säästää häntä. Silloin painoi Iphigeneia päänsä alas ja lähti nöyränä kuolemaansa kohti. Kaikki oli kunnossa. Tuli paloi alttarilla. Juhlapukuiset tytöt kaunistivat immen nauhoilla ja seppeleillä. Isä seisoi selin sivummalla, peittäen kasvojaan vaipallaan. Lähinnä oli Kalkhas, puettuna komeaan pappispukuun, kädessä pitkä välähtelevä uhriveitsi. Tavan mukaan leikkasi hän ensin immen keltakiharaiselta otsalta hiussuortuvan ja viskasi sen tuleen. Sitten kohotti hän taas veitsensä ja suuntasi sen kohti Iphigeneian paljastettua kaulaa. Mutta katso — samassa laski usvainen pilvi hänen silmäinsä eteen, ja kun se oli jälleen haihtunut, näki hän alttarilla verisen, vavahtelevan hirven. Viimeisessä hetkessä oli Artemiin käynyt sääliksi uhriksi altista Iphigeneiaa, hän oli temmannut hänet pois ja kuljettanut Tauriiseen, papittareksi omaan temppeliinsä. Mutta siitä ei tiennyt mitään kukaan muu, paitse hän itse ja pelastettu neito, Akhaialaiset näkivät vaan, että uhri oli täytetty ja että uhrattava paloi alttarin liekeissä. Kun viimeinen kipinä alttarilla oli sammunut, kuulivat he puitten latvoista huminan, ja kun katsoivat merelle, näkivät he laivansa kiikkuvan aaltoilevassa lahdessa. Jumalatar oli siis lepytetty, tyven oli loppunut. Riemuhuudoin riensivät kaikki telttoihinsa, käärivät ne kokoon ja veivät laivoihin. Ja raittiin tuulen työntämänä lähti koko laivasto ikävöityä Troiaa kohti.
Matka kävi nopeasti, sillä koko ajan oli heillä etelätuuli. Kun kreikkalaiset saapuivat Lemnos saaren kohdalle, täytyi heidän sentään poiketa siihen ottamaan juomavettä. Useat ruhtinaista nousivat saareen, niitten joukossa myös Philoktetes. Hän oli maankuulu jousi-ampuja ja oli hänellä mukanaan ne myrkytetyt nuolet, jotka oli saanut sankari Herakleelta. Kävellessään ympäri saarta, tapasi hän vanhan, jumalatar Athenelle pyhitetyn alttariraunion. Silloin ehdoitti hän, että toimitettaisiin siinä uhri, Ja niin tehtiinkin. Mutta kun Philoktetes lähestyi uhritulta, pujahti esiin kyykäärme ja pisti häntä oikeaan sääreen sekä lymysi sitten vikkelästi kiemurrellen alttarin raunioon. Pisto oli niin ankara, että Philoktetes vaipui tajuttomana maahan, Palamedes, Akhilleus ja Diomedes riensivät apuun, kantoivat hänet laivaan ja sitoivat haavan. Mutta haava ärtyi vaan ja ajettui sekä tuotti niin ankaria tuskia, että Philoktetes ei voinut olla ääneensä valittamatta.
Lemnoksesta otti laivasto suunnan suoraan itään ja tuli Tenedoksen saareen, heti ulkopuolella troialaisen valtakunnan rantaa. Siinä laski Agamemnon laivaston ankkuriin sekä kutsui etevimmät ruhtinaista juhla-aterialle ja sotaneuvotteluun. Ensimmäiset paitse Menelaosta, jotka kutsuttiin saapuville, olivat Nestor ja Idomeneus; heidän jälestään seurasivat molemmat Aias-sankarit sekä Diomedes ja Odysseus, ja vihdoin ne, jotka olivat arvossa alemmat. Nuorta Akhilleusta ei katsottu etevimpien arvoiseksi. Hän suuttui kovasti sellaisesta loukkauksesta ja käski myrmidonejaan panemaan laivansa kuntoon ja lähtemään kotiin. Odysseus riensi hätiin ja koetti saada häntä jäämään. Turhaa oli kuitenkin Odysseuksen puhe, kunnes hänen täytyi kuvitella Akhilleukselle, että suurempi häpeä tulisi siitä, jos hän nyt palaisi takaisin, koska kaikki silloin sanoisivat, että hän pelkäsi, kun näki Troian linnoituksen, eikä rohjennut antautua taisteluun mahtavan Hektorin kanssa. Sitä ei Akhilleus kestänyt. Hän nieli kiukkunsa ja päätti jäädä.
Tyytyväisenä palasi Odysseus ruhtinaitten neuvotteluun. Siinä käyttäytyi Agamemnon ystävineen hyvin ylimielisesti. He söivät ja joivat suunnattomasti ja kerskasivat, että jokainen heistä vastaa hyvästi sataa troialaista, vieläpä kahtakin sataa, jos niin tarvitaan. Parhaan mehkansa aikana kuulivat he käärmeen pureman Philokteteksen päästävän surkeita valitushuutoja. Agamemnon tuli tuskaiseksi ja alkoi pelätä, että sotilaat menettäisivät kaiken miehuutensa, jos he yhtenään kuulisivat sellaista valitusta. Sentähden kutsui hän luokseen Menelaoksen ja Odysseuksen tuumailemaan mitä haavoitetulle oli tehtävä. Silloin päätettiin kuljettaa hänet huomaamattaan takaisin Lemnoksen saareen ja jättää sinne. Odysseus otti täyttääkseen tämän tehtävän. Hän odotti kunnes Philoktetes tuiki uupuneena vihdoin raukeni uneen. Silloin siirsi hän hänet pienempään alukseen ja pani mukaan vaatteita ja aseita sekä ruokavaroja muutamiksi päiviksi. Sitten soudettiin Lemnokseen ja siellä antoi Odysseus miestensä kantaa Philokteteksen erääseen kallioluolaan lähellä rantaa. Nukkuvan viereen jätettiin vaatteet, aseet ja ruokavarat. Kun kaikki oli tehty, riensi Odysseus alukseensa takaisin, nosti purjeen ja palasi muun laivaston luo.
Pian sen jälkeen suuntasi tämä Hellespontokseen ja lähestyi troialaisten rantaa.
7. SOTA PUHKEAA.
Akhaialaisten laivaston tulo tiedettiin jo Troiassa ennenkun se oli ehtinyt Hellespontokseen. Kun se oli purjehtinut esiin Tenedoksen takaa, olivat rantakunnailla karjojaan syöttävät paimenet huomanneet sen ja juosseet heti ilmoittamaan asiasta Hektorille. Kun akhaialaiset pääsivät ohi Sigeionin niemen ja heille aukeni näköala Ilionin kentälle ja Troiaan, näkivät he, että kaupungin portit avattiin ja niistä marssi troialaisten sotajoukkoja järjestyneissä riveissä ulos. Ne hajaantuivat nopeasti kentälle ja asettuivat sopiviin kohtiin pitkin rantaa, valmiina nujertamaan jousillaan ja peitsillään maahan heti ensimmäisen miehen, joka yrittäisi astua heidän rannikolleen.
Akhaialaiset soutivat laivansa niin lähelle kuin mahdollista, mutta nähdessään troialaiset valmiina vastarintaan, epäröivät he hetkisen. Sillä helppoa oli huomata, että ensimmäinen mies, joka hyppäisi maihin, olisi kuoleman oma. Niitten joukossa, jotka olivat etummaisissa laivoissa, seisoi Protesilaos. Hänellä ei ollut pienintäkään halua kuolla, sillä hän oli vielä aivan nuori ja oli juuri ennen Troiaan lähtöään nainut ihanan Laodameian, joka nyt istui kotilinnassa epätoivoisena hänen vaaranalaisesta kohtalostaan. Mutta kun Protesilaos näki kaikkien tovereittensa seisovan neuvottomina ympärillään, pisti hänen päähänsä, että yhdenhän siinä on tehtävä alku, vaikkapa henkikin menköön toisten puolesta. Hän heilautti päättäväisenä miekkaansa korkealla ja hyökkäsi alas laivan keulasta. Samassa suhahti keihäs Hektorin jäntevästä kädestä ja lävisti hänet. Mutta innostuneina Protesilaoksen esimerkistä ryntäsivät muutkin Akhaialaiset maalle ja kävivät sellaisella voimalla troialaisia vastaan, että näitten täytyi lyhyen taistelun jälkeen vetäytyä lähemmäksi kaupunkia.
Nyt pitivät akhaialaiset ruhtinaat sotaneuvoittelun. He päättivät, ettei vielä ryhdyttäisi rynnäkköön, vaan lähetettäisiin ensin kaupunkiin airueet pyytämään sovinnolla takaisin Helenaa ja Menelaoksen aarteita. Airueiksi valittiin Menelaos itse sekä Odysseus.
Menelaos ja Odysseus menivät lähimmälle kaupunginportille, jota kutsuttiin skaialaiseksi, ja pyysivät, että Priamos valallaan vakuuttaisi heille loukkaamattomuuden ja ottaisi heidät vastaan rauhan neuvottelijoina. Tämä kaikki täytettiin, portit avattiin ja he pääsivät kaupunkiin, jossa heille annettiin asunto vanhan viisaan Antenorin luona. Hän oli yksi suku-ylimyksistä, neuvoston jäsen sekä kuninkaan lanko; hänen puolisonsa Theano oli Hekaben sisar. Antenor itse kuului niihin troialaisiin, jotka alusta pitäen olisivat tahtoneet luovuttaa takaisin sekä Helenan että ryöstetyt aarteet. Hän ottikin Menelaoksen ja Odysseuksen vastaan niinkuin kestivieraat ainakin. Seuraavana päivänä vei hän heidät neuvoittelukokoukseen, ja siellä saivat he esittää asiansa Priamokselle ja hänen pojilleen. Suurella tarkkaavaisuudella katselivat heitä siinä troialaiset, ja nähtiin, että he olivat sekä vartaloltaan että luonteeltaan melkein toistensa vastakohtia.