— Nyt, Agamemnon, täytyy meidän luullakseni luopua koko tästä yrityksestä, meitä kun samalla kertaa painaa sekä tauti että sota. Mutta kuulkaamme sentään ensiksi jotakuta pappia, tietäjää, tai unien selittäjää, että saisimme tietää, mitä varten Apollon ahdistaa meitä näillä ruttonuolilla: olemmeko jättäneet täyttämättä jonkun lupauksen vaiko laiminlyöneet uhrimme.
Silloin nousi Kalkhas ja sanoi:
— Sinä tahdot siis, Akhilleus, meitä lausumaan julki, miksi Apollon on vihastunut. Hyvä on, minä voin sen tehdä. Mutta silloin on sinun etukäteen luvattava minulle turvaa, jos Agamemnon sattuisi julmistumaan siitä mitä minulla on sanottavaa.
Akhilleus antoi lupauksensa, ja nyt julisti Kalkhas, ettei Apollonin
viha lauhtuisi, ennenkun Agamemnon olisi lähettänyt takaisin
Khryseiksen sekä hänen mukanaan hekatombin sovitusuhriksi jumalalle.
Agamemnon hypähti ylös säkenöivin silmin, täynnä katkeruutta.
— Sinä turmion tietäjä, huusi hän, et koskaan vielä ole ennustanut mitään hyvää, aina näyttää sinua huvittavan puhua onnettomuuksista. Nyt kuvittelet sinä akhaialaisille, että rutto on tullut Khryseiksen tähden ja että minun muka pitää lähettää pois voittosaaliini. Olkoon niin, minä teen sen, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että saan täysin yhtä hyvän sijaan.
— Voi sinua ahnasta miestä, vastasi Akhilleus, mitä luulet akhaiaiaisten tällä hetkellä voivan antaa? Kukaan meistä ei ole kuullut, missä yhteisiä aarteita säilytetään. Kaiken sotasaaliimme valloitetuista kaupungeista olet sinä jakanut, ja tuskin on soveliasta, että kansan täytyisi tuoda takaisin, mitä sille kerran on annettu. Lähetä siis tyttö pois! Kun Troia on käsissämme, annamme sinulle silloin kernaasti kolmin- tai nelinkertaisenkin korvauksen.
— Elä koeta viekoitella minua moisilla puheilla! sanoi Agamemnon. Luuletko todellakin, että minä luopuisin saaliistani, ja sinä saisit sentään pitää omasi? Teen sen kylläkin, jos akhaialaiset suostuvat ehtoihini, antavat minulle toivoni mukaisen korvauksen. Ellei siihen suostuta, otan minä joko sinun saaliisi, tai Aiaan, tai jonkun muun, mutta olkoon se mies tyytyväinen osaansa, jonka luo minä tulen vaatimustani tekemään. Kuitenkin — no niin, siitä seikasta saamme kyllä puhua vastedes. Antakoon nyt joku teistä työntää laivan vesille ja valitkoon niin monta soutajaa kuin tarvitaan, sekä toimittakoon hekatombin ja Khryseiksen laivaan.
— Äh, sinä itara ja saaliinhimoinen mies, puhkesi Akhilleus sanoihin, kuinka tahtoisi tästä lähin kukaan lähteä sotaretkelle sinun käskystäsi? Tulinko minä tänne troialaisten tähden, minulle he eivät olleet tehneet koskaan pahaa? Ei, vaan minä tulin auttamaan sinua ja veljeäsi. Mutta mitä huolit sinä siitä! Kun torvi soi taisteluun, niin olen se minä, joka kannan suurimman helteen. Mutta kun tullaan saaliin jakoon, niin sinä se otat runsaimman osan, ja minä saan tyytyä rippeihin. Nyt aion palata kotimaahani. Saatpa nähdä, kuinka runsaasti sitten kokoot aarteita.
— Onnea matkalle, jos sinua haluttaa, vastasi Agamemnon. Minä en pyydä sinua jäämään, apulaisia on minulla kyllä tarpeeksi; juonien punoja olet aina ollutkin. Lähde vaan kotiin laivoinesi, miehinesi, ja ohjaa myrmidonejasi parhaasi mukaan! Minä en kaipaa sinua, mutta varo itseäsi, jos satutaan tapaamaan! Khryseiksen lähetän takaisin, mutta huomaa tarkoin: silloin riistän sinulta sinun saaliisi, ihanan Briseiksen. Silloinpa nähdään, onko sinulla valtaa uhitella minun yliherruuttani.
Tämän kuultuaan kuohahti Akhilleus, ja hän punnitsi itsekseen, työntäisikö sivulliset syrjään ja iskisi Agamemnonin maahan, vai peittäisikö kiukkunsa. Seistessään siinä epäilevänä, miekka puoleksi huotrasta ulkona, tunsi hän jonkun silittelevän hiuksiaan. Hän pyörähti ympäri ja huomasi, että se oli jumalatar Athene. Tämä kuiskasi hänen korvaansa: