— Mikä sinua vaivaa? kysyi Akhilleus kummastellen, Itkethän kuin pahanpäiväinen tyttöriepu, joka pitelee äitinsä hameesta ja huutaa: ota minut, ota minut! Oletko saanut huonoja viestejä kotoa? Onko Menoitios kuollut? Tai ehkä Peleus? Sillä ethän kuitenkaan akhaialaisten vuoksi ruikuttane tuolla tavoin?
— Elä pahastu, Akhilleus! sanoi Patroklos, mutta kuinka voit vieläkin pysyä noin taipumattomana? On mahdotonta, että vanhempasi olisivat jumalatar ja ihminen — sinä olet kylmän meren tai aution kallion poika, sillä sydämmesi on kova kuin kivi. No hyvä, jos sinua sitoo äitisi kielto tai joku ennustus, niin lainaahan minulle edes aseesi ja varustuksesi, ja anna minun myrmidonien kanssa lähteä taisteluun!
— Sen tietänet varsin hyvin, vastasi Akhilleus nyrpeästi, ettei minua pidätä kenenkään kielto eikä ennustukset. Mutta rintani täyttää katkera tuska joka kerta, kun joku suuremman valtansa nojalla tahtoo ryöstää ansaitun saaliin toiselta, joka muuten on täydelleen hänen vertaisensa. Sellainen minua suututtaa ja sellaisen konnantyön olen saanut kärsiä.
Minua on kohdeltu niinkuin muukalaista, eikä niinkuin vapasukuista, itsenäistä miestä. Mutta vähätpä siitä! Ei aikomukseni suinkaan ole ollut laskea troialaisia aivan silmilleni hyppäämään. Varustukseni saat kernaasti lainata, ja myrmidonitkin tulkoot mukaasi. Mutta paina tarkasti mieleesi, mitä nyt sanon sinulle: elä pyri liian lähelle Ilionia, ja karta rupeamasta taisteluun Hektorin tai jonkun jumalan kanssa! Käänny takaisin heti, kun olet karkoittanut troialaiset leiristä, ja anna taistelevien sitten keskenään tuhota toisiaan, minkä tahtovat! Parasta olisi, että he surmaisivat toisensa molemmin puolin viimeiseen mieheen, niin saisimme me kaksi yksinämme sortaa Ilionin muurit.
Tämän keskustelun kestäessä olivat troialaiset tulleet yhä lähemmäksi Aias Telamonidia. Heidän keihäänsä ja nuolensa räiskyivät hänen kypäriään vastaan ja hänen vasen kätensä alkoi hervahtua alinomaisesta raskaan kilven kieputuksesta, hänen rintansa kohoili kiivaasti, hiki valui virtanaan ja hengitys alkoi käydä huohottamalla. Hektor iski miekallaan poikki hänen pitkän keksipiikkinsä, niin että sen vaskinen kärki putosi helähtäen maahan, ja synkkänä katseli Aias kädessään sen katkennutta varren tynkää. Hänen täytyi nyt väistyä, ja heti antoi Hektor viskata palavia sytykkeitä laivaan. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli koko sen peräkeula ilmi tulessa.
Akhilleus seisoi telttansa ovella ja katseli Hektorin puuhaa.
Hämmästyneenä löi hän kämmenillään polviinsa ja huusi kiivaalla äänellä
Patroklokselle, että tämä koettaisi kiirehtiä. Ja kiireellä pukeutuikin
Patroklos sotatamineihin, mutta Pelionin suurta peistä ei hän ottanut,
koska sitä ei jaksanut pidellä kukaan muu paitse Akhilleus itse.
Automedon pani valjaihin kuolemattomat hevoset, ja itse juoksi
Akhilleus ympäri leiriä kutsumassa myrmidoneja telttansa edustalle,
jossa hän järjesti heidät suvuttain ja veljeskunnittain.
— Te olette kauvan valittaneet ja nurisseet, ettette ennemmin ole päässeet aseleikkiin, sanoi hän, mutta nyt te saatte näyttää, onko sydämmenne vielä oikeilla paikoillaan!
Hän astui telttaansa ja avasi siellä erään suuren kirstun, johon hänen äitinsä sotaan lähdettäissä oli sälyttänyt kaikellaista tarpeellista tavaraa, niinkuin ihonuttuja, vaippoja, peitteitä ja muuta sellaista. Sieltä otti hän esille kallisarvoisen maljan, jota hän käytti ainoastaan Zeukselle uhratessaan. Hän puhdisti sen tulikiven savussa ja huuhteli kirkkaalla lähdevedellä, pesi sitten kätensä, täytti maljan viinillä ja astui taas telttansa edustalle. Siinä valutti hän viinin maahan, katse taivaaseen kohotettuna, ja rukoili Zeukselta menestystä ystävänsä Patrokloksen yritykseen. Ja vietyään maljan takaisin kirstuun, tuli hän jälleen ulos katselemaan miestensä lähtöä.
Heti hyökkäsivät myrmidonit palavan laivan luo, ja Patroklos singahutti peitsen taajimpaan vihollisparveen. Troialaiset käännähtivät katsomaan, ja heidät valtasi kauhu, kun huomasivat ketä oli tulossa, sillä he uskoivat Akhilleuksen itsensä rynnistävän esiin. Patroklos ajoi lähimpänä seisovat pakoon ja antoi sammuttaa jo puoleksi palaneen laivan. Nyt saivat akhaialaiset uutta rohkeutta ja riensivät eteenpäin taas. Hektor ja Sarpedon koettivat pitää puoliaan, mutta heidän hurjasti pakenevat miehensä tempasivat heidät mukaansa niinkuin väkevä virta. Monet troialaisten hevosista nousivat pystyyn vallihaudalla, toiset seisattuivat, mutta toiset syöksyivät hautaan, taittoivat aisat ja kirmasivat sitten vauhkoina kentälle, jättäen vaunut ja miehet kirjavaan epäjärjestykseen haudan pohjalle. Mutta Akhilleuksen kuolemattomat hevoset menivät yhdellä potkasulla ylitse ja nelistivät huimaa vauhtia eteenpäin. Kun Patroklos siten oli päässyt jonkun matkan pakenijain edelle, antoi hän Automedonin kääntää valjakon poikkiteloin heidän eteensä, niin että paluutie kaupunkiin tuli heiltä katkaistuksi. Ja kun he koettivat kiertää häntä, ajoi hän heti heitä vastaan ja ahdisti rantaan päin takaisin.
Tämä odottamaton tappio suututti uljasta Sarpedonia, hän hyppäsi vaunuistaan alas ja kävi Patroklosta vastaan. Silloin tunsi Zeus sääliä häntä kohtaan ja sanoi Heralle: