Menelaos avasi suunsa ja huusi kuin torvesta. Kohta saapuikin Aias lokrilainen sekä monta muuta, rynnäten, ja nyt alkoi ylen kiivas ottelu. Aurinko paistoi polttavana kentälle, ei pilven hattaraa näkynyt taivaalla, ja miehet uupuivat siihen määrään, että heidän tavan takaa, niin ystävän kuin vihollisenkin täytyi istahtaa maahan levähtämään, vastapäätä toisiaan. Mutta Patrokloksen ruumiin päälle laski Zeus paksun pilven, niin että niitä, jotka siinä lähinnä taistelivat vaivasi samalla kertaa sekä kuumuus että pimeys.
Ja siinä raastoivat he kaatunutta sankaria puolelta toiselle, sillä troialaiset olivat lujasti päättäneet viedä ruumiin omakseen, ja akhaialaiset puolestaan koettivat pelastaa sitä laivoihin. Hurjasti siinä taisteltiin, peitsien kärjet välähtelivät, ja miestä kaatui molemmin puolin. Moni akhaialainen lausui: ystävät, kunniamme ei salli meidän väistyä; ei, nielköön meidät kaikki ennemmin maa, ennenkuin jätämme hänen ruumistaan troialaisille voittosaaliiksi! Ja moni urhea troialainen taas sanoi: veljet, vaikka Kohtalo olisi määrännyt, että meidän tähän täytyy kaatua viimeiseen mieheen, niin elköön kukaan väistykö taistelusta!
Vähän matkaa sivummalla seisoivat Akhilleuksen hevoset paikoillaan. Ne olivat saaneet tietää, että heidän rakas hoitajansa nyt oli kaatunut. Automedon puheli niille milloin ystävällisesti, milloin uhkaavasti, läimäyttipä toisinaan ruoskallakin. Mutta ne seisoivat paikoillaan vaan, alakuloisina lerpattavin harjoin ja päät nuokuksissa, ja niitten silmistä välähteli suuria kyyneleitä. Kun Zeus näki hevosten surun, sanoi hän säälivästi:
— Eläin raukat, miksi lahjoitimmekaan teitä, jotka olette kuolemattomat, kuningas Peleukselle, kuolevaiselle miehelle? Säälittävin kaikkien luotujen joukossa, jotka maan päällä elävät, on sittenkin ihminen. Mutta Hektorin käsiin en teitä sentään milloinkaan anna; olkoon hänelle kylliksi siinä, että sai Peleuksen pojan aseet!
Hän valoi uutta voimaa hevosten suoniin. Ne kohottivat päitään, pudistivat pölyn harjoistaan, ja laukkasivat pois. Hektor ja Aineias koettivat turhaan ottaa niitä kiinni, ja kun eivät siinä onnistuneet, kääntyivät he uudestaan Menelaosta, kumpaakin Aiasta, Idomeneusta ja Merionesta vastaan, jotka puolustivat Patrokloksen ruumista. Menelaos huusi Athenea avuksi. Siitä oli jumalatar sangen hyvillään, että hänelle annettiin etusija, ja hän vahvisti Menelaoksen rohkeutta sekä lisäsi voimaa hänen jänteihinsä.
Mutta kaikki akhaialaisten ponnistukset raukesivat sittenkin turhaan.
Aias Telamonidi itki kiukusta ja huusi:
— Tyhminkin voi nyt jo huomata, että Zeus on troialaisten puolella. Heidän nuolensa sattuvat aina kohdalleen, mutta meidän putoovat maahan. Eikö kukaan voisi keksiä keinoa, kuinka saisimme ruumiin mukaamme ja pääsisimme hengissä pois? Eikö ole sitä miestä, joka nyt juoksisi sanomaan Akhilleukselle, missä pälkähässä olemme! Hän ei varmaankaan vielä tiedä mitään kasvinveljensä kuolemasta. Mutta tässähän on niin pimeäkin, ettei näe eteensä. Oi Zeus, ylijumala, pelasta nyt poikasi armollisesti pimeydestä ja anna meidän edes päivän valossa kaatua, jos sellainen on tahtosi!
Samassa häipyikin pimeä pilvi ja aurinko paistoi kirkkaana taas. Aias pyysi Menelaoksen toimittamaan Antilokhosta sanan viejäksi Akhilleukselle. Kun Antilokhos kuuli Patrokloksen kaatuneen, puhkesi hän kyyneliin, eikä saanut sanaa sanotuksi. Mutta hän lähti sentään heti juoksujalassa viemään surusanomaa, jättäen päällikkyyden veljelleen Thrasymedeelle.
— Sanan kyllä Akhilleus nyt saa, sanoi Menelaos Aiaalle, mutta tuskinpa hän saapuu tänne, sillä hänellähän ei ole aseita, ja niin saamme sittenkin suoriutua omin neuvoimme.
— Niin tosiaankin, Menelaos, vastasi Telamonidi; nyt ei muuta keinoksi, kuin että sinä Merioneen kanssa alat kantaa ruumista ja me molemmat Aiaat suojaamme teitä takaa päin. Me kaksi, joilla on sama nimi ja sama rohkeus, pidämme kyllä yhdessä puoliamme niinkuin ennenkin.