Hän kohotti peitsensä. Mutta Lykaon juoksi kumarassa lähemmäksi ja tarttui toisella kädellään Akhilleuksen polviin, toisella hänen peitsensä varteen.
— Armoa, Akhilleus! rukoili hän. Kaksitoista päivää sitten onnistui minun paeta Lemnoksesta, ja nyt on kova kohtaloni heittänyt minut taas sinun käsiisi. Sinä möit minut sadasta härästä, mutta nyt tahdon kernaasti maksaa sinulle henkeni lunnaiksi kolmesataa.
— Hullu, vastasi Akhilleus ivallisesti, elä vaivaa korviani lunnaista lörpöttelemällä! Ennen Patrokloksen kuolemaa olisin ehkä voinut sellaiseen suostua. Mutta nyt ei pääse kukaan elävänä käsistäni, kaikkein vähimmin Hektorin veljet. Turhaan valitat, ystäväni. Ja mikset kuolisi? Patroklos oli parempi mies kuin sinä, ja hänenkin täytyi kuolla. Ja minua itseänikin, joka olen jumalattaren poika, lähestyy väkivaltainen Kohtalo: jonakuna aamuna, iltana tai puolipäivän aikaan lennähtää se peitsi tai nuoli, joka jäykistää jäseneni.
Kun Lykaon kuuli nämä julmat sanat, hellitti hän kätensä peitsestä ja avasi sylinsä, odottaen kuolemaa. Akhilleus iski hänet miekallaan kuoliaaksi, ja viskasi, jaloista kiinni käyden, hänen ruumiinsa jokeen, huutaen samalla:
— Makaa nyt siellä ja anna kalojen syödä valkeata lihaasi! Ja saman lopun saakoon teistä jokainen; ei Skamandroskaan kaikella voimallaan voi estää minua ottamasta teidän kurjia henkiänne.
Joen haltija suuttui hänen röyhkeydestään ja huusi hänelle, että hän väistyisi syrjään eikä enää tahraisi laineita verellä. Akhilleus tottelikin aluksi. Mutta kohta hän sentään juoksi uudestaan jokeen surmatakseen muutamia pakenevia troialaisia. Silloin julmistui Skamandros. Hän kuohutti joen tulvilleen, pani aallot kohisten vyörymään, viskasi ruumiit rannalle ja tempasi Akhilleuksen käsistä kaikki ne, joissa vielä oli henki. Sameana kiehui vesi Akhilleuksen ympärillä ja pärskyi hänen kilpeään vastaan. Hän horjahteli ja tarttui hädissään rannalla kasvavaan jalavaan. Mutta vesi irroitti puun juurineen maasta ja sorti sen mukana vielä kappaleen rantatörmää jokeen, niin että siihen syntyi oikea pato. Akhilleus nousi padolle ja harppaili pitkin askelin rantaa kohti. Mutta joki ei seisahtanut, vaan vyöryi hirveällä kohinalla hänen kintereillään. Joka kerta, kun Akhilleus koetti pysähtyä, huuhtoivat aallot hänen hartioitaan, ja kun hän tuskan vimmassa loikkasi korkealle ilmaan, löivät ne hänen jalkansa sivulle ja veivät maan hänen altansa.
— Oi taivaitten haltija Zeus, huusi hän silloin hädissään, anna minun kuolla millä muulla tavalla tahansa, mutta elä tällaisella! Kuinka usein onkaan äitini sanonut, että olen kaatuva miekkain kalskeessa, ja nyt täytyy minun tällaisessa surkeudessa hukkua niinkuin kurjan sikopaimenen! Oi, että olisin saanut surmani Hektorin peitsestä: sankarin kädestä sankarin kuoleman!
Athene ja Poseidon kuulivat hänen hätähuutonsa, lähestyivät häntä kahden miehen haahmussa ja auttoivat häntä molemmista käsistä tukemalla. Mutta Skamandroksen viha ei ollut vielä lauhtunut, vaan kutsui hän ystävänsä, Simoeisjoen haltijan avukseen.
— Veli, huusi hän, täytä silmänräpäyksessä uomasi kaikkien lähteittesi ja purojesi vedellä! Nouse korkealle ja murra kuohuvilla aalloillasi kaikki puut ja kivet tuota raivoisaa murhamiestä vastaan, joka luulee olevansa jumalain vertainen! Ei auta häntä silloin voima eikä kauneus, eikä nuo komeat aseet; ne makaavat piankin minun syvimmässä helmassani ja hänet itsensä peitän minä kivillä ja soralla. Siinä saakoon hän hautansa; akhaialaisten ei tarvitse vaivata itseään etsimällä hänen luitaan tai luomalla hänelle hautakumpua.
Yhdistynein voimin hyökkäsivät molemmat joet Akhilleuksen kimppuun, vyörytellen hyrskeisten aaltojensa harjoilla verisiä ruumiita.