Hallintoneuvos Wesselin huoneessa istui hänen poikansa, noin kahdenkymmenkahdeksan ikäinen Fritz Wessel, levollisena suuruspöydässä, joi kahviansa ja poltti sikaariaan lukien samalla lautasen viereen levitettyä sanomalehteä.
Sillä aikaa isä astui syviin mietteisiin vaipuneena edestakaisin huoneessa. Pitkä piippu vasemmassa kädessään hän oli pannut oikean kätensä selän taakse ja puhalteli melkein tietämättään paksuja, sinisiä, kiemuraisia savupilviä. Hänen silmäyksensä sattui aivan kuin raskaasti huolestuneena väliin poikaankin, — vaikkei tämä täydellisessä mielenrauhassaan näyttänyt aavistavankaan, että isän vakava, kenties tuskallinenkin mietiskely voisi koskea juuri häntä tai hänen tulevaisuuttaan. Minkä vuoksi oikeastaan? Sikaari maistui hänestä erinomaiselta ja samoin kahvi — lehdessä ei ollut pienintäkään aihetta kiihtymiseen tai huolestumiseen — hän ei välittänyt edes politiikasta — mistä muusta syystä siis olisi pitänyt nousta ryppyjä hänen otsalleen?
Fritz Wessel oli kaupungin suosituimpia muotokuvamaalareita, ja hänen teoksensa, varsinkin lastenkuvat, niin haluttuja, että hän aina sai vaatimansa hinnan eikä ennättänyt suorittaa kaikkia tilauksiakaan. Sitäpaitsi pidettiin hänen isäänsä — äitinsä hän oli kadottanut jo monta vuotta sitten — ellei juuri rikkaana, niin ainakin varakkaana, ja Fritzillä ainoana poikana oli omassa talossa upea ja mukavasti sisustettu työhuone, jossa hän sai häiritsemättä luoda teoksiaan. Fritz Wessel antoikin siis rauhallisesti ajan mennä, ja kun hän ei itse ollut koskaan huolissaan, ei hänen päähänsä pälkähtänyt, että joku toinen hänen vuoksensa surisi.
Hallintoneuvoksen sydämellä lienee kuitenkin ollut jotakin sentapaista. Hän pysähtyi pari kertaa ottaen piipun suustaan ja katsoi poikaansa juuri sillä tavalla kuin olisi tahtonut jostakin hänelle puhua; ja kuitenkin hän yhä jatkoi kävelemistänsä, kunnes lopultakin näytti tehneen päätöksen, pysähtyi yhä levollisesti lukevan poikansa eteen ja sanoi vakavalla äänellä:
»Kuulehan kerta kaikkiaan, Fritz, tämä ei enää käy päinsä kauempaa!
Siinä täytyy tulla muutos.»
»Siinä — missä asiassa, isä?» kysyi Fritz hämmästyneenä katsahtaen lehdestään isäänsä, muuttamatta sentään vähääkään asentoaan.
»Missäkö asiassa? — ja sitä sinä vielä kysyt!» sanoi isä. »Kai sinä sentään varmastikin tiedät, mistä minä puhun?»
»En totisesti edes aavista, isä», sanoi Fritz kaikkein viattomin ilme kasvoillaan.
Isä katsoi häneen terävästi ja tutkivasti, sitten hän ravisti päätään ja jatkoi:
»En olisi ikinä uskonut, että juuri sinä osaisit noin teeskennellä. —
Tiedäthän kai, mitä viime yönä on tapahtunut?»