»Tarkempaako? En — olen nähnyt hänet vain sen ainokaisen kerran Mainzin asemasillalla — ja silloinkin vain ohimennen.»
»Ja minkä näköinen hän oli?»
»Hyvin ylhäinen ja hieno; hänellä oli pienet viikset ja — enempää en tosiaankaan osaa hänen henkilökohtaisista tuntomerkeistään sanoa. Minkä vuoksi te sitä kysytte?»
»Oikeastaan», vastasi hymyilevä poliisipäällikkö, »ei meikäläisille tehdä kysymyksiä, mutta tällä kertaa ei minun tarvitse asiaa salata. Olemme, nähkääs, tänä aamuna juuri saaneet sähköteitse tietoja, joiden mukaan hän ei suinkaan ole puolalainen kreivi, vaan räätälinsälli teidän omasta syntymäkaupungistanne Hassburgista.»
»Hitto vie!»
»Ja nyt näyttää siltä, että ollaan taas eksytty hänen jäljiltään.»
»Minä voinen teitä auttaa jälleen tolalle!» huudahti Fritz, »sillä vielä toissa iltana näin saman nuoren puolalaisen naisen Emsissä Balzerin hotellissa, ja vaikken nähnytkään kreiviä itseään, niin en ollenkaan epäile hänen olleen naisten mukana.»
»Tosiaanko? Oletteko te ehkä puhunut hänen kanssaan?»
»En», sanoi Fritz ja veri nousi hänen poskiinsa; »tilaisuus ei ollut suotuisa — minun matkakirstuani oli juuri silloin poliisi tutkimassa, koska epäiltiin minun varastaneen hopealusikoita taikka jotakin muuta. Myöskin pelisaleissa minuun tuijotettiin ikäänkuin olisi epäilty minua taskuvarkaudesta ja kirkonryöstöstä. Luonnollisesti on minua taaskin pidetty, hitto ties, kenenä. Voi jospa kerran saisin parran!»
Poliisipäällikkö nauroi, mutta saatu tiedonanto oli niin tärkeä, ettei sitä sopinut jättää heti käyttämättä.