FRITS JA MARIA.
Isä kertoo heille, miltä maa näyttää.
Eräänä erittäin kauniina iltapäivänä toukokuussa läksi muuan isä molempain lastensa, Fritsin ja Marian kera huvikävelylle kaupungin ympäristöön.
Oli ihana ilma. Aurinko paistoi lämpimästi; taivas oli kirkas ja sininen. Mutta siksipä kaikki, joissa henki oli, iloitsivatkin tuosta kauniista kevätpäivästä. Eivät ainoastaan ihmiset menneet suurin joukoin pelloille, niityille ja metsään, joka vastikään oli alkanut Vihertää; eläimetkin näyttivät iloitsevan siitä, että ankara talvi nyt Vihdoinkin oli ohi, ja piehtaroivat rattoisasti auringonpaisteessa.
Leivoset kohousivat räpyttelevin siivin kedoilta ja lensivät kohti pilviä suloisesti laulaen ja iloisesti liverrellen. Pääskyset lensivät ristiin rastiin joka suunnalla, sieppasivat kärpäsiä ja etsivät oljenkorsia tai sammalia, laittaakseen niistä pesiänsä.
Hiehot oli tänään ensi kertaa laskettu niitylle, missä ne ilakoivat sydämensä pohjasta, hyppivät, leikkivät ja kiistelivät keskenänsä. Pienet lampaat, jotka paimen ajoi laitumelle, tanssivat sulasta riemusta ja juoksivat määkien sinne tänne, niin että paimen koirinensa tuskin kykeni pysyttämään niitä koossa tiellä.
Tekin, lapseni, tiedätte kyllä, miten suloiselta tuntuu, sittenkun koko talvi on istuttu neljän seinän sisälle suljettuna, ja kevät vihdoinkin tulee, tuoden mukanaan vihreyttä, puhjenneita kukkia, leijailevia perhosia, kuoriaisia ja muita siivekkäitä, jotka täyttävät ilman surisevalla äänellänsä.
Olimme talven aikana melkein ennättäneet unhoittaa, että on olemassa joitakin, joita nimitetään perhosiksi ja kuoriaisiksi, kun emme niin pitkään aikaan olleet niitä nähneet, emmekä niistä mitään kuulleet. Sen vuoksi iloitsemme sitäkin enemmän, kun nyt yhtäkkiä tapaamme ne taas, aivan kuin vanhat tuttavat, joita emme ole nähneet moniin aikoihin.
Frits ja Maria olivat melkein yhtä rentomielisiä, kuin pienet karitsat. He riensivät isän edelle, juoksivat riemuiten pitkin tietä eteenpäin ja koettivat ottaa kiinni iloisia varpusia, jotka hiekasta olivat nokallaan tavoittaneet jonkun jyvän, mikä sinne oli joutunut. Mutta varpuset olivat nopeampia kuin he, lensivät oksalle ja istuivat siellä, laulaen ja liverrellen sydämensä pohjasta. Ne tiesivät kyllä, ett’eivät nuo molemmat pienokaiset voineet kiivetä tänne ylös heidän perässään.
Tie kulki suuren, kauniin niityn poikki, jossa oli suunnattoman paljon kukkia ja hilpeästi loriseva puro. Puron yli johti porras, mitä pitkin tultiin vuorelle, jolla kasvoi suuria, varjoisia puita.