»Mistäkö joki tulee? — sitä en tiedä», vastasi Frits.
»Sano, poikani, etkö ole joskus kaupungissa huomannut, kuinka vesi, silloin kun sataa, valuu alas katoilta? Mutta jott’ei vedeltä puuttuisi kulkuväylää, on kaduille laitettu ojia. Kun nyt kadunkulmassa kaksi sellaista katuojaa kohtaa toisensa, niin juoksee kumpaisenkin vesi yhteen ainoaan katuojaan, laajenee ja tulee yhä syvemmäksi. Mitä useamman katuojan sisällys tällä tavoin juoksee yhteen, sitä suuremmaksi käy virta, joka siten syntyy. Samoin on laita täällä vuoristossa. Tuolla alhaalla olevassa ahtaassa laaksossa juoksee, kuten tiedät, puro. Jos nyt seuraat lähdettä tännepäin, niin huomaat, että se laskee vetensä puroon. Kaikkialta vuoristosta tulee vielä muita lähteitä, jotka kaikki yhtyvät purossa; ja jos seuraat puroa, niin huomaat, että mitä useampia lähteitä se on ottanut itseensä, sitä voimakkaampana ja syvempänä juoksultansa se virtaa eteenpäin. Monet lähteet tekevät siis puron, ja kun sitten monta puroa tulee yhteen, niin ne tekevät joen, tai, kuten sananlasku sanoo: 'monta pientä puroa tekee suuren joen’.»
»Mutta mistä se johtuu», kysyi Frits, »että kaikki lähteet löytävät tien puroon, ja että purot sitten juoksevat yhteen? Jos ne sen sijaan juoksisivat vieretysten, niin eihän meillä olisi ollenkaan jokia.»
»Lähteet eivät oikeastaan virtaa puroihin», vastasi isä, »niiden vesi kerääntyy vain syvimpiin paikkoihin. Vesi ei voi juosta vuorta ylöspäin, sen täytyy aina virrata alaspäin, ja syvimmässä paikassa, vasta siinä, syntyy puro. Joet virtaavat ylipäänsä vain suurissa laaksoissa; kun ne juoksevat tasangolla, täytyy syvimmän paikan olla jossakin siinä. Tänne kerääntyy silloin puroista tuleva vesi ja muodostaa jokia.»
»Niin, mutta kun joki tulee syvän kolon luo, niin juokseehan se alas koloon ja jää sinne», huomautti Frits.
»Niin», vastasi isä, »mutta ainoastaan niin kauvaksi, kunnes se on täyttänyt kolon eli tuon syvän paikan. Jos kaadat vatiin vettä, ei se juokse yli ennen kun vati on aivan täynnä vettä. Jos edelleen kaadat lisää vettä, niin se valuu vadin laitojen yli maahan. Kun puro tiellään tapaa syvän paikan, kerääntyy vesi siihen, ja nyt syntyy se, mitä me nimitämme lammikoksi. Kohta kun lammikko on tullut täyteen, juoksee se vesi, joka ei enään mahdu siihen, eteenpäin, aivan kuten oli vadinkin laita. — Mutta kun joki, joka on paljoa suurempi, saapuu sellaiseen syvennykseen ja täyttää sen vedellään, niin sitä nimitetään järveksi. Kun taas vesi, esim. kovan sateen jälkeen, on pysähtynyt pienempään syvennykseen, josta se ei pääse pois, vaan jossa sen täytyy joko kuivua tai haihtua, niin nimitetään tätä lätäköksi tai rapakoksi. Mutta sellaiset lätäköt eivät koskaan voi tulla sanottavan suuriksi. Kun juokseva vesi tulee alas vuorilta, etsii se aina itselleen tien, raivaa uran alempana olevaan seutuun ja kaivaa sen vuoksi itselleen maahan vaon eli kourun, jolle on annettu nimeksi uoma. Joen-uoma on siis suuri kouru, jossa joki sitten virtaa eteenpäin, ja joen molemmilla puolilla olevaa maata nimitetään sen rannoiksi.»
»Mutta, sanokaa, isä, minne joet lopuksi laskevat?» kysyi Frits.
»Samoin kuin on hyvin korkeita vuoria tässä maailmassa», vastasi isä, »niin on myöskin olemassa hyvin suuria, syviä aloja, jotka ovat paljon alempana, kuin se seutu, jossa me asumme. Joet juoksevat kauvas, kauvas pois, aina kunnes ne saapuvat näihin syviin paikkoihin. Siellä osuu kaikki vesi yhteen — sinun pitää voida ajatella mielessäsi, miten suunnattoman suuria vesimääriä siinä täytyy olla — ja näitä syvimpiä paikkoja maan päällä, joihin kaikki vesi kerääntyy, nimitetään mereksi.
»Mutta jos vesi jää paikoilleen sinne, niin onhan tämäkin lätäkkö», huomautti Frits.
»Ei, lapseni, tästä ei voida käyttää sanaa lätäkkö», vastasi isä. »Ajattele ainoastaan suurta, hyvin suurta huonetta, johon useampia satoja, jopa tuhansia vuosia sitten kaikki suuret joet ovat vuodattaneet sisällystänsä, niin ymmärrät kyllä, että tämän täytyy olla jotakin enempi, kuin tavallinen lätäkkö.»