»Onko teillä puolikenkiä muassanne?»
»Puolikenkiä? Ei, mutta saappaat —»
»Luuletteko, että minä laukkaisin pitkin kaupunkia miehen saappaissa?» huusi kaunotar kiukuissaan, »onko koskaan kenellekään tapahtunut sellaista hävyttömyyttä?»
»Mutta mitä Herran nimessä te vaatisitte minut tekemään?» huusi kauppaneuvos epätoivoissaan. »Onnettomuus on nyt kerran tapahtunut, enkä minä voi tehdä enää mitään muuta kuin antaa teidän itse määrätä, mitä minun on tehtävä.»
Paksulla naisella ei ollut laisinkaan aikomusta vielä niin pian luopua siitä hänelle tehdyn vääryyden tuottamasta edusta, että sai yksin olla äänessä, ja vasta kun kauppaneuvos synkästi ja onnettomuutta ennustavasti vaitiollen sekä syvään huoaten vaipui takaisin nurkkaansa, osoittautui hän valmiiksi ylimalkaan yhtymään neuvotteluihin, jotka päättyivät siihen, että tuo onneton mies ensiksikin maksoi kuusi guldenia uudesta kenkäparista ja toiseksi lupasi sähköttää takaisin viime asemalle, että vaihdetut kengät lähetettäisiin seuraavassa junassa Bambergiin, »Kultaiseen Härkään», sekä aukaisisi sitäpaitsi matkalaukkunsa ja tarjoisi paksulle naisihmiselle tummat, aivan uudet verkatohvelinsa, joita hän oli tuskin kahta kertaa käyttänyt, jotta tämä voisi mennä Bambergissa ainakin johonkin kenkäkauppaan korvaamaan vahinkoaan. Saatuaan täten kolminkertaisen maksun nainen rauhoittui ainakin sen verran, että rupesi puhumaan kärsimästään vääryydestä vain naapurittarelleen ja raapimaan lattiaa kauppaneuvoksen jo käytännössä olevilla kotikengillä — joista hän parjaavasti sanoi, että ne olivat hänelle liian väljät.
Vaaleaverinen nuori mies oli sillä välin lähemmin tarkastettuaan vaununosastoa huomannut nuoren tytönkin ja nopeasti lakaten katselemasta muita matkakumppaneitaan kiinnittänyt katseensa yhä tarkkaavaisemmasti hänen kasvoihinsa, jotka vielä olivat käännetyt puolittain poispäin hänestä. Mutta katse kävi jo vaununosastossa vallitsevan melun aikana tutkivammaksi, aivan kuin hän todellakin olisi luullut näkevänsä tutut piirteet, kunnes nuori nainen, joka tietysti ei voinut koko ajaksi jäädä kumartuneeseen asentoonsa, nosti päätänsä. Silloin hän näki, ettei ollutkaan erehtynyt.
»Jollen erehdy, hyvä neiti», puhui hän nuorelle naiselle, hänen oikeanpuolisen naapurittarensa yhä vielä jymisyttäessä ristitulta vastapäätä istujaansa kohti, »niin on minulla ilo nähdä edessäni neiti Redmeier?»
Nuori tyttö kävi purppuranpunaiseksi kasvoiltaan ja änkytti muutamia sanoja.
»Viime kuussa te olitte, luullakseni —». Paksu nainen huusi nyt niin kovalla äänellä, että hänen täytyi joksikin aikaa luopua yrityksestään, ja vasta myöhemmin, kun kenkänsä menettänyt oli vihdoinkin rauhoittunut, hän taas alkoi: »Viime kuussa te olitte, luullakseni, Schweidnitzissä vanhempieni luona — Karl kirjoitti meille, että hän on sanomattoman onnellinen.»
Nuori tyttö kumartui taas puolittain häneen päin, ja kun kauppaneuvos, rintansa pohjasta huoaten, päättyneiden neuvottelujen jälkeen nojautui nurkkaansa, kiroten matkustamista, joka oli hänen, levollisen ikämiehen, tielle aina siitä hetkestä saakka, jolloin hän nousi kyytivaunuihin, tuonut kokonaisen sarjan seikkailuita ja kommelluksia, jatkoi vaaleaverinen nuorimies suloisella tavallaan: »Te saatte hänestä reippaan, kelpo miehen — ja hän soittaa oivallisesti viulua —. Se ei suorastaan ole hänen ammattinsa, mutta iltahetkinä se kuitenkin on varsin miellyttävää virkistystä — hän kantaa teitä käsillään.»