Fiesko. Sitä en ymmärrä.
Leonoora. Voi, Fieskoni! Hallituksen myrskyilmassa kuivaa rakkauden hellä lanttu. Ihmisen sydän, ja vaikka Fieskokin olisi se ihminen, on liian ahdas kahdelle kaikkivaltiaalle Jumalalle — jotka toisillensa ovat niin vihaiset. Rakkaudella on kyyneleitä ja se ymmärtää kyyneleitä, vallanhimolla on vaskiset silmät, joissa ei ikänä helmeile tunteiden kyynel. — Rakkaudella on vaan yksi tavara, se luopuu koko muusta maailmasta — vallanhimo näkee nälkää koko luonnon ryöstössä. — Vallanhimo pirstaa maailman heliseväksi vankihuoneeksi — rakkaudella on onnela joka erämaassa. — Jos nyt uinahtaisit minun rinnalleni, niin uppiniskainen vasalli uhkaisi sinun valtakuntaasi. — Jos nyt lankeisin syliisi, niin sinun hirmuvaltijaan pelkosi kuulisi murhaajan syöksyvän salaovesta ja ajaisi sinua huoneesta huoneeseen. Niin, vielä suurisilmäinen epäluulo tarttuisi vihdoin perheelliseen sopuun. — Kun Leonoorasi nyt toisi sinulle virvoitusjuomaa, sinä vapisten lykkäisit pikarin pois ja helleyttä soimaisit myrkynsekoittajaksi.
Fiesko (seisahtuu kauhistuneena). Leonoora, lakkaa! se on kammottava kuvaus.
Leonoora. Eikä kuvaus ole kuitenkaan valmis. Minä sanoisin, uhraa rakkaus suuruudelle, uhraa rauha — kun et vaan Fieskoa. — Ah, se on hengenotto! — Harvoin nousivat enkelit valtaistuimelle, harvemmin valtaistuimelta. Jonka ei tarvitse peljätä ketään, armahtaako se ketään. Joka kaikkiin toivoihinsa voi liittää ukkosenvaajan, pitääkö hän tarpeellisena panna lempeätä sanaa sen oheen.
Fiesko (töytää levotonna pitkin huonetta). Leonoora, taukoa! Silta on revitty takanani. —
Leonoora (katsoo häneen nääntymäisillänsä). Ja miksi et, puolisoni? Ei vielä tekemätön ole tehtyä! (Vienommasti, hellästi ja hiukan viekkaasti). Kuulin minä sinun kerran vannovan, että minun kauneuteni on kaikki sinun aikeesi kaatanut — väärin sinä vannoit, viekastelija, taikka on se ennen aikaansa lakastunut. Kysy sydämmeltäsi kuka on vikapää? (Tulisemmin syleillen häntä molemmin käsin). Tule takaisin. Toinnu. Luovu. Rakkaus palkitsee sinun. Eikö minun sydämmeni voi sinun tavatonta haluasi viihdyttää? — Oi, Fiesko! otsaside on vielä köyhempi. — (Hyväillen häntä). Tule! Minä opettelen ulkoa kaikki sinun toivosi, minä sulatan kaiken luonnon hurmauksen rakkauden suudelmaan, iäti pitääkseni jalon karkurin näissä taivaallisissa kahleissa — sinun sydämmesi on ääretön — niin on rakkauskin, Fiesko. (Vienommasti). Yhden raukan onnelliseksi tekeminen — jolla on taivaansa sinun rinnassasi — jättäisikö se tyhjyyttä sinun sydämmeesi?
Fiesko (kovin liikutettuna). Leonoora, mitä olet tehnyt? (vaipuu hervotonna hänen kaulallensa). Minä en enää mene kenenkään Genualaisen näkyviin.
Leonoora (riemulla). Paetkaamme, Fiesko, heittäkäämme ilmaan koko tämä kiiltävä turhuus, eläkäämme ihanissa alhoissa kokonansa rakkaudelle! (Painaa häntä sydäntänsä vasten suloisella ihastuksella). Meidän kirkastettuja sielujamme ei silloin enää vaivaa tuskan synkeä viima — elämämme juoksee silloin heleästi kuin kimmeltävä lähde luojan puoleen. — (Kanunan jyskäys kuuluu. Fiesko hypähtää irti Leonoorasta. Kaikki salaliittolaiset astuvat saliin).
VIIDESTOISTA KOHTAUS.
Salaliittolaiset. Aika on tullut!