Verrina. Surusanomat eivät sovi Fieskon iloisissa pidoissa.
Fiesko. Mutta kun ystävä sitä pyytää! (Pusertaa hänen kättänsä lämpimästi). Kallis ystäväni! kuka meiltä molemmilta on kuollut?
Verrina. Molemmilta! molemmilta! Aivan totta! Mutta kaikki lapset eivät sure äitiänsä.
Fiesko. Sinun äitisi on jo aikaa mullassa maannut.
Verrina (painavasti). Minä muistan Fieskon nimittäneen minua veljeksensä, koska olin hänen isänmaansa poika.
Fiesko (leikillisesti). Vai sitä se on! Siis paljasta pilaa!
Murhepuvussa Genuan tähden! Todellakin on Genualla viimeiset käsissä.
Tuo ajatus on outo ja uusi. Veljemme Verrina rupee pilapääksi.
Kalkagno. Onko se toden perästä sanottu, Fiesko?
Fiesko. Totta kai! Juuri niin! Vieläpä kuivasti ja itku suulla. Pila ei tunnu miltään, jos pilan-puhuja itse nauraa. Naama kuin maahanpanijaisiin käskijällä! Empä olisi luullut järeää Verrinaa vanhoilla päivillänsä noin hupaiseksi loilaksi.
Sakko. Käy pois, Verrina! Ei hän enää meihin kuulu.
Fiesko. Hauskaa vaan, maanmies! Ollaan kuin kavalat perilliset, jotka parkuen käyvät paarin perässä ja sitä lujemmin nauravat nenäliinaansa. Tosin kenties saamme sen sijaan kovan äitipuolen. Olkoon niinkin, me annamme hänen riidellä ja elämme hauskasti.