Verrina (pitää molemmat kätensä silmäinsä edessä ja horjuu sohvaan). Ole rauhassa tyttäreni. Minua vaan viimaa. (Kätensä vaipuvat. Kasvonsa kalman kalpeat).
Bertta (käsiä väännellen). Ah voi! tämä ei ole enää isäni.
Verrina (äänettömyyden perästä, katkerasti nauraen). Niin oikein! niin oikein! Pelko Verrina! — että ilkiö iski lakien pyhyyteen — oli sinulle liian laimea vaatimus — Ilkiön piti iskemän vielä sinun veresi pyhyyteen — (Lentää ylös). Kutsu joutuen Nikoloa — Lyijyä ja kruutia — taikka odotas minä mietin toisin — paremmin. — Tuo miekkani tänne, rukoile! (Lyöden kätensä otsaansa). Vaan mitä aivonkaan?
Bertta. Isä, minä pelkään kovasti.
Verrina. Tule istumaan viereeni. (Painavasti). Bertta — kerro minulle Bertta, mitä teki harmaapää Roomalainen, kun hänen tyttärensä myös — kuinka sanoisin — myös oli niin? — Kuule, Bertta, mitä Virginius sanoi riutuneelle tyttärellensä?
Bertta (kauhistuksella). En minä tiedä mitä hän sanoi?
Verrina. Hupsu! — Ei hän mitään sanonut. (Hypäten äkkiä ylös, tarttuu miekkaan). Uhripuukkoon hän tarttui.
Bertta (sysää peljästyneenä hänen syliinsä). Voi, mitä aivotte tehdä?
Verrina (viskaa miekan kamariin). En! vielä on oikeutta Genuassa!