Leonoora. Sinä vaalenet, Bella! sinä valehtelet. Minä näen teidän silmissänne — näen Genualaisten kasvoissa jotain — jotain. (Peittäen kasvonsa). Voi, kaiketi nuo Genualaiset tietävät enemmän kuin puolison korvan sopii kuulla.
Roosa. Voi luulevaisuutta joka suurentelee kaikkia!
Leonoora. (Alakuloisesti haaveksien). Kun hän vielä oli entinen Fiesko — tuli Pomeranssilehtoon, jossa me tytöt olimme huviksemme kävelemässä, silloin oli hän kuin nuoruuden hehkuva Apollo, yhteen sulaneena miehekkäästi kauniin Antinoon kanssa. Jalona ja ihanana hän kulki ikään kuin ruhtinaallinen Genua tuuditteleisi hänen nuorilla olkapäillään; silmämme hiipivät varkaan tavalla hänen jäljessänsä ja säpsähtivät kuin kirkonvarkaudesta tavattuina, kun hänen salamoiva silmäyksensä kohtasi niitä. Ah! Bella, kuinka halukkaasti me nielimme hänen silmäyksensä! kuinka oman voiton pyyntöisesti ja tuskallisesti kateus luki jokaisen, mikä toiselle sattui! Ne lankesivat joukkoomme kuin riidanalainen kultaomena, lempeät silmät hehkuivat hurjasti, hellät rinnat sykkivät rajummin, kateus oli sopumme rikkonut.
Arabella. Minä muistan, kuinka koko Genuan naiset joutuivat raivoon tästä kauniista valloituksesta.
Leonoora (innostuneena). Ja nyt saan minä sanoa häntä omakseni! hurja, kauhea onni! Omakseni Genuan jalointa miestä, (suloisesti), joka täydellisenä lähti tyhjentymättömän taiteilijan kädestä, suloimmassa sopusoinnussa yhdisti itsessään kaikki sukupuolensa jaloudet. — Kuulkaa, tytöt! enhän enää voi hillitä itseäni! — kuulkaa tytöt! minä ilmaisen teille jotain (salamielisesti), ajatuksen — kun minä alttarin ääressä seisoin Fieskon rinnalla — hänen kätensä minun kädessäni — ajattelin minä näin, jota naisen ei ole luvallinen ajatella: — Tämä Fiesko, jonka käsi nyt on sinun kädessäsi — sinun Fieskosi — vaan hiljaa, ett'ei kukaan mies kuuntelisi, kuinka paljon me ylpeilemme hänen ylevyytensä tähteistä — tämä sinun Fieskosi — voi teitä jos eivät tunteet kohota mieltänne — pelastaa Genuan sen tyranneista.
Arabella (kummastuen). Ja semmoinen aatos tuli naisen päähän, hänen hääpäivänänsä.
Leonoora. Kummastele, Bella! Morsiamelle hääpäivän ilossa! (Vilkkaammin). Minä olen nainen, mutta tunnen vereni ylhäisyyden enkä voi kärsiä, että Dorian suku kasvaa esi-isiemme yli. Lempeä Andreas — jota hyvänä pitäminen on suloista — sanottakoon häntä vaikka Genuan herttuaksi — mutta Gianettino on hänen nepaansa — hänen perillisensä — ja Gianettinolla on häijy ja ylpeä sydän. Genua vapisee hänen edessänsä, ja Fiesko (vaipuen surumieliseksi) Fiesko — itkekäät minua — lempii hänen sisartansa.
Arabella. Voi surkuteltava onneton rouva.
Leonoora. Menkää nyt ja katsokaa kuinka Genualaisten epäjumala istuu juomarien ja naikkosten häpeällisessä seurassa, miellyttelee heidän korviansa siivottomilla sukkeluuksilla, kertoo heille satuja lumotuista ruhtinattarista — — se on Fiesko! — Oi tyttöset! ei Genua yksin kadottanut sankariansa — myös minä menetin puolisoni.
Rosa. Puhukaa hiljempaa! Käytävässä tullaan!