Verrina (innostuneena). Pistä vaan, harmaapää isä! — Vapisetko tyranni? — Mitä niin vaaleina seisotte, pölkkypäät Roomalaiset — hänen perässänsä Roomalaiset — Murhapuukko välkkyy — perässäni, pölkkypäät Genualaiset — Alas Doria! alas! maahan! (Lyö tauluun päin).
Fiesko (naurahtaen maalaajalle). Vaaditteko enemmän suosiota? Teidän taiteenne tekee tämän vanhan miehen parrattomaksi haaveilijaksi.
Verrina (uupuneena). Missä olen? Minne ovat he menneet? Pois kuin akanat tuuleen? Sinä täällä Fiesko! Elääkö tyranni vielä, Fiesko?
Fiesko. Etkö näe? Paljosta katselemisesta olet unhottanut silmäsi. Ompa tuo roomalais-pää mielestäsi ihmeteltävä! Se pois! Tätä tyttöä katsos! Tämä muoto, kuinka hento, kuinka naisellinen! Mikä sulous vielä lakastuvilla huulilla! Mikä hempeys sen sammuvissa silmissä! — Verratonta! taivaallista, Romano! — Ja valkoinen, häikäisevä povi, kuinka ihanasti kohottavat sitä vielä hengen viimeiset aallot! Enemmän semmoisia neitoja, Romano, niin tahdon haaveilujenne edessä laskea polvilleni ja antaa erokirjan luonnolle.
Bourgognino. Verrina, tämäkö on toivomanne ihana vaikutus?
Verrina. Rohkaise mielesi, poikani. Jumala hylkäsi Fieskon käden, hänen täytyy turvata meihin.
Fiesko (maalaajalle). Niin, Romano, tämä on teidän viimeinen teoksenne. Ytimenne on uupunut. Te ette enää liikuta sivellintä. Mutta taiteilijaa ihmetellen unhotan nauttia teosta täydellisesti. Minä voisin seisoa tässä ja katsella, enkä kuulisi maanjäristystäkään. Viekää taulunne pois! Jos teille maksaisin tuon Virginian pään, täytyisi pantata Genua. Viekää se pois!
Romano. Kunnia on taiteilijan palkka. Minä lahjoitan sen teille. (Aikoo mennä).
Fiesko. Vähän malttia, Romano. (Käy majestetillisilla askeleilla ja näyttää miettivän jotain suurta. Välistä tarkastaa hän pikaisesti ja terävästi toisia, tarttuu vihdoin maalaajan käteen ja taluttaa sen taulun eteen). Käy tänne, maalaaja! (Erin ylpeästi ja arvokkaasti). Sinä seisot noin ynseänä sen tähden että olet kuvaavanasi elämää elottomalle kankaalle ja vähällä kulutuksella teet suuria tekoja iankaikkisiksi. Sinä kopeilet runo-innolla, mielenvoiman turhilla kuvilla ilman sydämmettä, ilman työssä elähyttävää voimaa, kukistat tyrannia liinaisella kankaalla; — olet itse vihelijäinen orja; siveltimellä teet valtakuntia vapaiksi; — et voi omia kahleitasi murtaa! (Jäykästi ja käskevästi). Saat mennä! Sinun työsi on ilveilystä — varjo väistyköön todellisuuden tieltä (Ylevyydellä, heittäen taulun kumoon). Minä olen tehnyt, mitä sinä — ainoastaan maalasit. (Kaikki hämmästyvät. Maalaaja vie säikähtyneenä taulunsa pois).