Fiesko. Ei, todellakin, arvoisa rouva! tämä on merkillinen kohtaus.
Leonoora (erikseen). Paraiksi! Hän vaalenee ja punastuu. Nyt olen rohkea.
Fiesko. Kaksi päivää vaan, kreivitär, ja tuomitkaa minut sitten.
Leonoora. Kun olen hyljätty! — Neitseellinen päivä, älä salli minun lausua sitä sinun kuullesi! Hyljätty toisen naikkosen tähden! Ei, puolisoni, katsokaa minuun! Tosiaankin, koko Genuaa vavistuttavien silmien täytyy nyt lymytä vaimon kyyneleiltä.
Fiesko (aivan hämillään). Älkää enää, ylevä nainen, älkää enempää!
Leonoora (surullisesti ja vähän katkerasti). Särkeä heikko vaimon sydän! Oi, se on väkevämmälle sukupuolelle niin soveliasta. — Minä heitin itseni tämän miehen syliin. Tähän väkevään liittyi suloisesti kaikki naisellinen heikkouteni. Minä jätin hänelle koko taivaani ja tämä jalomielinen mies lahjoitti sen pois eräälle —
Fiesko (keskeyttää äkkiä hänen puheensa). Minun Leonoorani! en!
Leonoora. Minun Leonoorani? — Korkeuden kiitos! se oli taas rakkauden ehjää kultakaikua. Vihaamani pitäisi sinua, petollinen, ja tartun ahneesti sinun helleytesi muruihin. — Vihaamanko? sanoinko vihaaman Fieskoa? Oi, älä sitä usko! Kuolemaan opettaa minua sinun väärä valasi, mutta ei vihaamaan. Petetty on sydämmeni. (Maurin askeleita kuuluu).
Fiesko. Täytätkö, Leonoora, pienen lapsellisen pyyntöni?
Leonoora. Kaikki, Fiesko, paitsi en välinpitämättömyyttä. Mitä ja kuinka vaan tahdot.