Purdovar. Sinä olet hullu, Aslak, luuletko minua niin heikoksi? Yhdenkään naisen silmät eivät ole voineet minua liikuttaa, sen vähemmin tuo hengetön kuva.
Aslak. Mutta kuitenki, hyvä ruhtinas! minä rukoilen, antakaa se nyt olla, elkää sitä katsoko.
Purdovar. Mitä hurjutta! sinä suututat minun. (Työntää pois Aslakin ja katsahtaa.) Jumalani!
Aslak. Voi minua onnetonta!
Purdovar. Aslak! (Tahtoo jotain sanoa, vaan unohtuu jälle katsomaan.)
Aslak. Jumala sen tietää, ettei se ole minun syyni!
Purdovar. Noissa suloisissa silmissä, tuossa hempeässä näössä ei voi olla sitä julmuutta, josta puhelit.
Aslak. Onneton, mitä te nyt sanotte! Tuhat kertaa ihanampi kuin se kuva on Selima itse. Kukaan maalari ei ole voinut kuvata hänen totista ihanuutta, mikään kieli ei voi kertoa hänen silmäinsä suloutta. Oh, ruhtinas! viskatkaa pois se onneton kuva, ja elkää antako sen näön myrkyttää teidän nuorta elämäänne!
Purdovar. Turhaan sinä koet minua säikyttää. Mitä koko tämä elämäni maksaa, jos en saa häntä! Minä tahdon tuon ihanimman vaimon tahi menetän pääni. Mutta Aslak! luuletko sinä, että minä, ennenkun tuomio lankee, saan nähdä hänen kasvonsa? (Uusi rummun lyönti kuuluu.)
Aslak. Kuulkaa, katsokaa, ruhtinas, ja paetkaa! Sen äsken mestatun päätä nostetaan tuohon kauhistavaan torniin. Minä luulen näkeväni teidän oman päänne sen yläpuolella… Paetkaa, paetkaa ruhtinas!