MAX.
Mun täytyy mennä, neiti. Voikaa hyvin!
(Kun Thekla käännähtää poispäin.)
Ah, mitä sanotte?
THEKLA (häneen katsomalla).
En mitään. Menkää!
MAX.
Saatanko mennä, jos te vihastuitte —
(Lähestyy Theklaa, heidän katseensa yhtyvät. Thekla seisoo
hetkisen ääneti, sitten hän heittäytyy Maxin rintaa vasten,
Max syleilee häntä lujasti.)
KREIVITÄR.
Pois! Saattaa joku tulla. Kuulen melun.
Vieraita ääniä siell' lähestyy.
(Max riistäytyy Theklan sylistä ja poistuu, kreivitär seuraa häntä. Thekla ensin seuraa Maxia katseillaan, astuu levotonna huoneen poikki ja jääpi sitten ajatuksiinsa vaipuneena seisomaan. Pöydällä on kitarri, hän ottaa sen ja hetkisen soitettuaan surumielisiä alkusäveliä hän alkaa, kitarrilla säestäen laulaa.)
SEITSEMÄS KOHTAUS.
THEKLA (laulaa ja soittaa).
Niin tammisto huokaa, ei tähteä näy, nuor' immyt itkien rannalla käy. Rajut aallot ne jyskyen paasia lyö, ja se immyt laulaa — sen kuuli vain yö, surun uskottu, synkäksi luotu:
"Sydän mulla jo kuoloon murtunut on, niin tyhjä on maailma, toiveheton. Pyhä Äit', ota lapsesi vaivoistaan; olen nauttinut suurinta onnea maan: mun on elää ja lempiä suotu."