Jyly vuorilla käy, epävarma on tie,
ei pelkää, ken alppi-ampuja lie,
hän uljaana astuu,
on ympäri jää,
kevät ei kuki, virpi
ei vihreäpää.
Hänen allansa on meri usmainen ain,
hälle maailma on rako pilvien vain,
hän ihmisten kaupungit
unhoittaa,
mikä luonnon on muoto
ja kukkiva maa.
(Maisema muuttuu, kuuluu kumea jyrinä vuorilta. Pilvien varjot kiitävät yli tienoon.)
Ruodi, kalastaja, tulee majasta. Werni, metsästäjä, astuu kalliolta. Kuoni, paimen, tulee maito-astia olallaan. Seppi, hänen apurinsa, seuraa häntä.
RUODI. Nopeesti, Jenni! Pursi maihin! Harmaa jo saapuu vuoren ukko, kumeasti Firn mylvii, pilviin peittyy Mythenstein ja viimaa jäistä puhuu Wetterloch. Me myrskyn saamme.
KUONI.
Saamme sateen myöskin.
Syö karja heinää, koira maata kuopii.
WERNI.
Sukeltaa vesikana, hyppii kalat.
Me rajuilman saamme.
KUONI (apurilleen). Katso, Seppi, ett'ei vain karja pääse karkuun.
SEPPI. Tunnen ma kelloistansa mustan Muurikin.
KUONI.
Siis kaikk' on koossa, se käy kauimpana.
RUODI.
On teillä, paimen, kauniit karjankellot.