HEDWIG. Oi, miesten raakaa sydäntä! Jos ylpeys on loukattu, he eivät huoli mistään; panevat uhkapeliin lapsen pään ja äidin sydämen!
BAUMGARTEN. Viel' eikö riitä miehenne kova kohtalo, kun häntä raskaalla nuhteella noin halvennatte? Teit' eikö koske tuntemansa tuskat?
HEDWIG (kääntyy ja katsoo häntä suurella silmäyksellä). Sua turma ystävän vain itkettääkö? Miss' olitte, kun urho vangittiin? Miss' oli silloin apunne? Te näitte, sallitte tapahtuvan hirmutyön; sieditte hyvin, että ystävä pois vietiin keskeltänne. Onko Tell näin toiminut myös teihin nähden? Myöskö hän epäröi, kun takanas jo ratsaat maavoudin riensi, koska eessäs järvi vaahtoinen hyrskyi? Veltoin itkuvesin hän ei sua surrut, purteen juoksi, vaimon ja lapset unhotti, ja auttoi sinut.
WALTER FÜRST. Min avun hälle antaa uskalsimme, me joukko pieni, aivan aseeton?
HEDWIG (heittäytyy hänen povelleen). Sinulta myös, oi isä, on hän mennyt! Hän mennyt maalta on ja mennyt meiltä; kaipaamme kaikki häntä; ah, hän meitä! Jumala estäköön hält' epätoivon! Ei linnan kolkkoon vankikoppiin lohtu yletä ystävän. Jos sairastuis hän! Ah, hänen täytyy siellä sairastua synkässä kosteudessa! Kuin suo-ilmaa ei kestä alppiruusu, kuihtuu, kuolee, niin hälle elämää ei muu kuin päivä, aurinko, taivaan armaat tuulivirrat. Hän vanki! Hän! On vapaus hälle ilma, ei voi hän elää rotkon hengessä.
STAUFFACHER. Te tyyntykää! On meidän kaikkein tahto avata hänen vankilansa.
HEDWIG. Mitä hänt' ilman voitte te? Niin kauan kuin Tell vapaa oli, niin, myös toivo oli, viattomuudell' oli ystävä ja vainotulla auttaja; Tell teidät pelasti kaikki; hänen kahleitansa katkaista kaikki yhdess' ette voi!
(Vapaaherra herää.)
BAUMGARTEN.
Hän liikkuu, vait!
ATTINGHAUS (kohoten).
Miss' on hän?