Sieluni on syvästi murheissaan.
Kuinka voi se nauttia, joka ei ole tehnyt työtä! hän syö ja juo turmioksensa.
Kuinka voi se levätä, jolla ei ole mitään oikeutta olla väsynyt! Tieto omasta kelvottomuudestaan herättäisi ja ajaisi hänet rakkaudenkin sylistä.
Huomenenna, huomenenna! tahtoisinpa, että jo olisi huommen!
XIII.
Omituinen oli Roosan sieluntila, kun hän isänsä sivulla — pastori oli pappilan portin edessä noussut vaunuista — ajoi viileässä syysillan ilmassa kotiin. Kyllä aaltoili hänen sydämmessään autuus tiedosta, että häntä joku rakasti, että hän itse rakasti; mutta samalla oli tässä onnellisuudessa jokin himmeä tuskan tunne, suruinen aavistus vastaisista kärsimisistä — ja nämä tuskan tunteet kasvoivat, vahvistuivat joka silmänräpäys. Hän olisi mielellään kallistunut nurkkaan ja itkenyt oikein kyllikseen. Kääntäen suruisen katseensa isäänsä päin, joka vanhaan, siniseen viittaansa kääriytyneenä, äänettömänä, yksivakaisena, puoleksi toisaalle kääntyneenä katseli illan hämärään, silloin tiesi hän myöskin, miksi hän tänä hetkenä ei voinut olla onnellinen. Rakkaus kreiviin oli niin vähitellen, niin yhtä mittaa kasvanut, kuin varhainen aamurusko vähitellen ja tasaisesti päiväksi valkenee. Hän oli tuskin koskaan ajatellut, että tämä rakkaus, josta hän tunsi itsensä niin onnelliseksi, tuottaisi muutoksen hänen olosuhteissaan; kaikkein vähimmän oli hän ajatellut, että tämä uusi rakkaus mitenkään voisi koskea hänen rakkauttaan isäänsä tai olla sille haitaksi. Olihan hän kuitenkin onnessaan ollut iloisempi kuin muulloin! Olihan hänestä kaikki niin paljon keveämpää! Olihan hän lörpötellyt isänsä kanssa paremmin kuin koskaan ennen! Kuinka voisikaan se koskaan muuttua! Ja nyt! Miksi ei hän voinut tarttua tuohon ryppyiseen käteen ja suudella sitä, kuten hän ennen niin usein teki? miksi ei hän voinut nojata päätänsä vanhuksen olkapäälle ja itkien ja nauraen kuiskuttaa hänen korvaansa salaisuutta, joka oli särkeä hänen sydämmensä? Miksi oli hänestä isän äänettömyys tänään niin piinallista? Eikö isä ollut usein semmoinen päivä-, viikkokausia, hänen sitä surematta? Miksi ei hän voinut tänä iltana kysyä: puuttuiko häneltä mitään? kivistikö hänen päätään kuten ennenkin vasemmalta puolelta?
Ja sitten valtasi hänet muisto äskeisistä tapauksista niin voimakkaasti, että kaikkien muiden tunteiden täytyi sen edessä vaieta. Kreivin joka sanan, jokaisen hänen katseensa — hän ei ollut mitään, ei mitään unhottanut. Miten hellätunteinen, miten kaunis ja miten hyvä oli hän kuitenkin! Ja miten oli hänen äänensä vavissut, kun hän viimein sanoi: kun sinä sen paremmin tiedät, Roosa, kun sinä voisit paremmin tietää, sinun pitäisi tietää — mitä? että minä sinua rakastan, niinkuin sinä minua rakastat. — "Sinä" hänen huuliltaan — se kaikui niin leppeästi! ja oli hänestä niin vaikeata!
Ja Roosa hymyili itsekseen kuin onnellinen leikittelevä lapsi ja tuli sitte äkkiä vakaiseksi.
Isä katsoi vielä samalla hiljaisen murheellisella tavalla illan hämärää.
Roosaa alkoi värisyttää. Hän oli iloinen, kun vaunut lähellä hovia kääntyivät metsästä maantielle, ja he muutaman minuutin perästä saapuivat kotiin.