Puutarhassa ei ollut enää mitään ruusuja; syysmyrsky oli jo aikaa sitten musertanut ja mukaansa vienyt viimeisetkin. Vuorokausi sitten oli sade lakannut, mutta paksuja raskaita pilviä oli vielä taivaan peittona. Varikset olivat, ehkä vielä pahempaa ilmaa peläten, vetäytyneet kauemmaksi puistoon; yksitellen liitelivät ne vielä monesti Roosan ikkunan ohi. Siitä näkyvä kuva ei suinkaan ollut lohduttavainen: osa pihaa, jossa ei ollut elävää olentoa, latojen märät katot, joiden harjoilla viirikukot naristen kääntelivät, ja parin suuren tammen paljaat latvat, jotka haamujen tavoin pilkuttivat harmaan sumun seasta.
XVII.
Semmoiselta näytti seutukuva Roosasta, kun hän eräänä päivänä iltapuoleen varustautui lähtemään kylään katsomaan Annaa, joka eilen oli niin huononnut; että vanha lääkäri, jonka Roosa oli sinne kutsunut, pelkäsi pahinta. Hän oli jo aamupuolella käynyt siellä ja sairas oli silloin ollut parempi; mutta hän tahtoi kuitenkin varmuuden vuoksi käydä vielä uudestaan katsomassa. Kori käsivarrella, jossa hänellä oli muutamia liinavaatteita sairasta varten, läksi hän tielle. Kylä oli kuin kuollut; purossa pauhasi ja porisi ruskea vesi; sieltä täältä kuului talojen riihistä puijain kumea kolkutus tai kukon alakuloinen laulu — muuten oli hiljaista kuin hautausmaalla.
Roosa astui nopeammin, kuin jo muutoinkin tavallisen nopeata käyntiänsä. Hän pelkäsi sateen uudestaan alkavan. Sitä paitsi kiiruhti häntä melkein tuskaksi kasvava levottomuus, jota hän ei oikein voinut selittää, kun Anna oli hänen viimeksi käydessään voinut verrattain hyvin. Hänen käännyttyään pääkadulta kapeammalle sivukadulle, jonka varrella Klaus Weber asui, tuli hänelle vastaan mies, hattu syvään silmille vedettynä, horjuvasta käynnistään päättäen juovuksissa. Roosa väistyi niin paljon kuin mahdollista sivulle, mutta mies hoiperteli hänelle vastaan, ja hän tunsi kauhistuksekseen Punaisen Hirven isännän, jonka ainoan hän tiesi koko kylän asukkaista olevan hänelle ja isälle vihoissaan, ja isä oli vielä sen lisäksi äskettäin ajanut hänet kovilla sanoilla talostaan. Mies seisattui, hajotti jalkansa, pisti kädet taskuihin ja katsoa töllisti juopuneilla silmillään.
"Antakaa minun mennä edelleen", sanoi Roosa, "tai minä huudan apua".
Juopuneen ruma muoto rumeni vihaisesta irvistyksestä vielä enemmän.
"Ylimyksen sikiö", sanoi hän hampaitaan kiristäen, "tahtoisin tulla kerran teille! mutta minä teenkin sen vielä".
Ja nojaten olkapäällään seinään saadakseen siitä tukea, pudisteli hän nyrkkiään Roosalle.
Roosa näki, ettei hänen tällä kertaa enää tarvinnut tuota raukkaa pelätä; hän meni sentähden, silmät häneen päin käännettyinä, nopeasti hänen ohitsensa ja kiiruhti sitte peräänsä katsomatta katua alas. Mies katsoa tuijotti hänen perästänsä niin kauan kuin saattoi häntä nähdä. Sitten kohosi hän vaivaloisesti pystyyn ja hoiperteli edelleen. "Minä teen sen", murisi hän ilmaa sormillaan tavoitellen, "minä teen sen, teen sen, tänään vielä teen minä sen".
Tultuaan Klaus Weberin mökille näki Roosa pari vanhaa vaimoa seisovan ovella. Heti hänet nähtyään alkoivat nämä valitella ja voivotella.