Omassa kammarissaan löysi hän Wengelmummon kätkyen vieressä istumassa.
"On vähäsen maannut, pikku enkeli", sanoi hyväntahtoinen vanhus, "nyt joi maitoa ja tuossa makaa se jo taas. Ja tässä vieressä on jo myöskin kaikki järjestyksessä".
"Mitä sinä sanot?" kysyi Roosa kummastuen.
"No, ettehän toki tahtone pitää lasta yksinänne, neiti Roosa! No, sitä puuttui vielä! Minä olen tuolla vieressä korjannut yhden vuoteen; kauan kyllä ei ole ketään siinä maannut. Ukkoseni ei minua kaipaa; ja vaikkapa kaipaisikin: neiti Roosaseni ei pidä yksinään nähdä lapsesta vaivaa. Nuoruus tarvitsee unta; minä valvon siis puolen yötä. Minusta on se helppoa, mikä neiti Roosastani kuitenkin kävisi vaikeaksi. Odottakaamme, neitini, kunnes oma vuoromme tulee; eikö niin? Olen myöskin jo tehnyt tulen uuniin. Kun se on kelvollisesti lämminnyt, kannamme vuoteen sinne".
Roosa ei juuri kovin vastustellutkaan Wengelmummon laitoksia. Hän oli jo edeltäkäsin luottanut kunnon vanhuksen apuun, joka, kuten hän tiesi, oli sangen kokenut ja taitava lapsenhoitaja. Ettei hän saisi pitää lasta edes luonaankaan, se ei ollut oikein hänen mieleensä; hän oli juuri sitä ajatellut erittäin hauskaksi. Mutta viisas vanhus hymyili ja arveli hänen saavan viereisestäkin huoneesta kuulla kyllin kyllä pikku enkelistä.
"Mutta Roosa", sanoi vanhus, "mitä onkaan pistänyt isällenne päähän? Hän oli äsken täällä, kysyi teitä ja sanoi lähtevänsä huommenna matkalle. Minähän en vielä tiedä siitä niin mitään".
Roosa säikähti. Isäkö lähtisi matkalle? Yksinkö ja huommennako? Mitä se merkitsi? Hän ei ollut tänään päivällisellä siitä vielä mitään sanonut. "Miten suuressa määrin olenkin kadottanut hänen luottamuksensa!" — Se oli Roosan ensimäinen, surullinen ajatus.
Hän salasi vanhukselta niin hyvin kuin taisi hämmästyksensä ja läksi huoneesta. Pitkässä kapeassa käytävässä kohtasi häntä Wengel matkakirstu olkapäillä. Roosa häpesi kysyä: mihin sitä viet, Wengel? Pitikö hänen kuulla palvelijalta, mitä isä aikoi?
Hänen sydämmensä tykki rajusti, kun hän seisoi oven edessä. Kaikki oli hiljaa. Sanomaton tuska valtasi hänet. Hän koputti; mutta avasi oven vastausta odottamatta.
Uunissa paloi kirkas tuli. Sen edessä seisoi isä kädet selän takana, nähtävästi ajatuksiinsa vaipuneena, sillä hän ei kuullut Roosan tuloa. Liekki — kuten Roosa nyt näki, oli se palavista papereista — valaisi kirkkaasti hänen kasvojaan ja vartaloaan. Terävä, vakava muoto näytti vielä terävämmältä ja vakavammalta tässä valossa, ja pitkä, hoikka ruumis vielä pitemmältä ja hoikemmalta. Ei koskaan ollut hän näyttänyt niin kunnioitettavalta, kuin nyt, ja Roosa tunsikin nyt taas sitä ylpeyttä, jonka isän koko olento hänessä aina vaikutti. Mutta sitte valtasi hänet syvä suru siitä, ettei hänellä ollut sijaa semmoisen isän sydämmessä.