Kreivin kammarin oven liikkuminen saattoi hänet hypähtämään. Kreivi ja isä astuivat sisään käsikkäin ja heitä seurasi hyvä lääkäri kokonaan noiden molempain korkeain vartaloiden peitossa. Roosan koko ruumis vapisi; isän ylpeät silmät olivat kosteat; kreivi näytti sangen kalvealta, ja hillitsi ainoastaan vaivalla syvää liikutustaan. Roosa oli kyllä unelmissaan jo nähnyt molemmat rakastetut sovitettuina, olipa hän aavistanut, että joulu juuri oli tuova tämän sovinnon, mutta kun hän nyt isän sylistä laskeusi kreivin rinnoille, oli hänestä kuin ei olisikaan aavistanut mitään, ei tiennyt mitään tämän hetken värisyttävästä suloudesta. Lääkäri pyyhki silmiään, tempasi sitten pöydältä Roosan vierestä suuren hopeakellon, avasi oven ja soitti niin, että ne neljä, jotka sykkivin sydämmin istuivat kyökissä (Wengelmummo lapsi käsivarrellaan) luulivat vanhan kartanon nyt taaskin olevan tulessa. —
* * * * *
Kirkas talviyö on alkanut. Taivaalla loistavat ikuiset tähdet kummallisen kirkkaasti; hiljaisena lepää maa lumipeitossaan. Kylässä ei liiku ketään, ei mitään; vielä on kappale aikaa ensimäiseen kukon lauluun. Sieltä täältä kiiluu heikko valo matalista ikkunoista, muuten lumen ja tähtien valoa vaan.
Hiljaisen kylän läpi kulkee vartija. Hän huutaa tuntia ja laulaa:
On jouluyö niin hiljainen
Nyt valvoo joukko enkelten,
Ei missään huolta, murhetta;
Nyt vartijaa ei tarvita.
Nyt rakkaus vaan loistaa
Ja kaiken pahan poistaa.