"Mutta vieläkin hirvittävämpää ja sydäntäahdistavampaa oli se, kun se jälleen vaikeni ja ylt'ympäri oli hiljaista, ja minä istuin yksin tuossa kavalassa äänettömyydessä.

"Niin kului aika ja hiipi pois luotani, jos enää aikaa oli: mitä minä siitä tiedän! Mutta viimein tapahtui se, mikä minut herätti.

"Kolme kertaa kumahti isku porttia vasten kuin ukkonen, kolme kertaa kaikuivat ja ulvoivat holvit vastaan: silloin minä läksin portille.

"Alpa! huusin minä, ken kantaa tuhkansa vuorille? Alpa! Alpa! Ken kantaa tuhkansa vuorille?

"Ja minä kiersin avainta ja työnsin porttia ja ponnistin voimiani.
Mutta se ei auennut sormenleveyttäkään:

"Silloin kohiseva tuulenpuuska tempasi portinpuoliskot erilleen: viheltäen, jyristen ja vihloen se viskasi minulle mustan arkun:

"Ja kohisten ja viheltäen ja jyristen halkesi arkku ja syöksi ulos monta tuhatta naurua.

"Ja tuhannessa lasten, enkelien, pöllöjen, narrien ja lastenkokoisten perhosten haamussa se nauroi ja ilkkui ja kohisi minua vastaan.

"Hirveästi minä peljästyin siitä: se viskasi minut maahan. Ja minä huusin kauhusta, kuten en milloinkaan ole huutanut.

"Mutta minun oma huutoni herätti minut: — ja minä tulin tuntoihini." —