"Mutta se syiden solmu palaa takaisin, johon minä olen takertunut, — se luo minut uudelleen! Minä itse kuulun iankaikkisen takaisintulon syihin.
"Minä tulen takaisin, tämän auringon kanssa, tämän maan kanssa, tämän kotkan kanssa, tämän käärmeen kanssa — en uuteen elämään tai parempaan elämään tai tämän kaltaiseen elämään:
"— minä tulen iankaikkisesti takaisin tähän yhtäläiseen ja samaan elämään, suurimmassa ja pienimmässäkin, jotta minä jälleen julistaisin kaikkien olioiden iankaikkisen takaisintulon, —
"— jotta minä jälleen puhuisin sanan suuresta maan- ja ihmisen-keskipäivästä, jotta minä jälleen julistaisin ihmisille yli-ihmisen.
"Minä puhuin sanani, minä murrun sanaani: niin tahtoo minun iankaikkinen osani —, julistajana minä käyn perikatoon!
"Hetki tuli nyt, että sortuva siunaa itseänsä. Näin päättyy
Zarathustran käyminen perikatoon." — —
Kun eläimet olivat puhuneet nämä sanat, vaikenivat ne ja odottivat, että Zarathustra sanoisi niille jotakin: mutta Zarathustra ei kuullut, että ne vaikenivat. Hän makasi hiljaa, silmät suljettuina, nukkuvan lailla, vaikka hän ei nukkunut: sillä hän puhui juuri sielunsa kanssa. Mutta kun käärme ja kotka huomasivat hänet sillä lailla vaiteliaaksi, kunnioittivat he suurta hiljaisuutta hänen ympärillään ja läksivät varovaisesti sieltä pois.
Suuresta kaipuusta.
Oi sieluni, minä opetin sinut sanomaan "tänään" niinkuin "kerran" ja "muinoin" ja tanssimaan piiritanssisi yli kaiken, jonka nimi on "täällä" ja "silloin" ja "tuolla".
Oi sieluni, minä lunastin sinut kaikista sopista, minä lakaisin sinut puhtaaksi pölystä, hämähäkeistä ja hämärästä.