Seuraavana päivänä Zarathustra istui jälleen kivellään luolan edustalla, sillä aikaa kuin hänen eläimensä kuljeksivat ympäri maailmalla hankkiakseen kotia uutta ravintoa, myöskin uutta hunajaa: sillä Zarathustra oli käyttänyt ja tuhlannut vanhan hunajan aina viimeiseen jyväseen saakka. Mutta kun hän siinä näin istui, kädessään keppi, ja piirusti vartalonsa varjoa maahan, mietiskellen, ja totisesti! ei itseänsä eikä varjoaan — silloin hän pelästyi yht'äkkiä ja hykistyi kokoon: sillä hän näki varjonsa vieressä toisen varjon. Ja kun hän nopeasti katseli ympärilleen ja nousi pystyyn, katso, silloin hänen vieressään seisoi tietäjä, sama joka kerran oli syönyt ja juonut hänen pöytänsä ääressä, suuren väsymyksen julistaja, joka opetti: "kaikki on yhtäläistä, ei kannata, maailma on vailla tarkoitusta, tietäminen tukahuttaa." Mutta hänen kasvonsa olivat sillä välin muuttuneet; ja kun Zarathustra katseli häntä silmiin, kauhistui hänen sydämensä uudelleen: niin monta huonoa julistusta ja tuhkanharmaata salamaa kulki hänen kasvojensa yli.
Tietäjä, joka oli havainnut, mitä Zarathustran sielussa tapahtui, pyyhki kädellään kasvojansa, ikäänkuin olisi tahtonut pyyhkiä pois sen; samoin teki Zarathustrakin. Ja kun molemmat olivat täten vaieten koonneet ja vahvistaneet mielensä, ojensivat he toisilleen kätensä merkiksi siitä, että tahtoivat jälleen tuntea toisensa.
"Ole tervetullut, sanoi Zarathustra, sinä suuren väsymyksen tietäjä, turhaan et ole kerran ollut minun ateria- ja kestiystäväni. Syö ja juo tänäänkin luonani ja suo anteeksi, että tyytyväinen vanha mies istuutuu kanssasi pöytään!" — "Tyytyväinen vanha mies? vastasi tietäjä pudistaen päätään: mutta ken olletkin tai tahdot olla, oi Zarathustra, sinä olet ollut täällä ylhäällä niin kauan kuin saat olla — sinun venheesi ei ole enää kauan oleva kuivalla maalla!" — "Olenko minä sitten kuivalla maalla?" kysyi Zarathustra nauraen. — "Aallot vuoresi ympärillä, vastasi tietäjä, nousevat nousemistaan, suuren hädän ja murheen aallot: ne tulevat pian nostamaan sinunkin venheesi ja kantamaan sinut pois." — Zarathustra vaikeni tämän jälkeen ja ihmetteli. — "Etkö kuule vielä mitään? jatkoi tietäjä: eikö syvyydestä kuulu kohinaa ja kuohua ylös?" — Zarathustra vaikeni uudelleen ja kuunteli: silloin hän kuuli pitkän, pitkän huudon, jonka kuilut viskasivat toisilleen ja antoivat jälleen takaisin, sillä yksikään ei tahtonut pitää sitä omanaan: niin pahalta se kaikui.
"Sinä huono julistaja, sanoi Zarathustra viimein, se on hätähuuto ja ihmisen huuto, se mahtaa nousta jostakin mustasta merestä. Mutta mitä koskee minuun ihmishätä! Minun viimeinen syntini, joka minulle säästettiin, — tiedätkö sinä, mikä sen nimi on?"
— "Sääli! vastasi tietäjä ylitulvivasta sydämestä ja kohotti molemmat kädet ylös — oi Zarathustra, minä olen tullut viettelemään sinua viimeiseen syntiisi!" —
Ja tuskin nämä sanat olivat sanotut, silloin kajahti huuto uudelleen, ja kauemmin ja ahdistuneemmin kuin ennen, myöskin paljon lähempänä. "Kuuletko? Kuuletko, oi Zarathustra? huusi tietäjä, sinua koskee huuto, sinua se kutsuu: tule, tule, tule, on aika, on tärkin aika!" —
Zarathustra vaikeni tämän jälkeen, hämmennyksissään ja järkytettynä; viimein hän kysyi niinkuin se, joka viipyy ajatuksissaan: "Ja ken on se, joka huutaa minua tuolla?"
"Mutta sinähän tiedät sen, vastasi tietäjä kiivaasti, miksi sinä kätket itsesi? Korkeampi ihminen on se joka huutaa sinua!"
"Korkeampi ihminen? huusi Zarathustra kauhuissaan: mitä hän tahtoo? Mitä hän tahtoo? Korkeampi ihminen! Mitä hän täältä tahtoo?" — ja hänen ihonsa peittyi hiestä.
Mutta tietäjä ei vastannut Zarathustran tuskaan, vaan kuunteli ja kuunteli kohti syvyyttä. Mutta kun siinä oli kauan äänetöntä, käänsi hän katseensa takaisin ja näki Zarathustran seisovan ja vapisevan.