"Sinä olet tainnut pettää minua hienompia, sanoi Zarathustra kovasti. Minä en kavahda itseäni pettäjistä, minun täytyy olla ilman varovaisuutta: niin tahtoo minun arpani.
"Mutta sinun — täytyy pettää: siihen määrin minä tunnen sinut! Sinun täytyy alati olla kaksi-kolmi-neliviisimielinen! Myöskään se, minkä nyt tunnustit, ei ollut minulle läheskään totta eikä kylliksi valhetta!
"Sinä kehno vääristelijä, kuinka sinä muuta voisit! Sairautesi sinä vielä ihomaalilla maalaisit, jos näyttäytyisit alastomana lääkärillesi.
"Niin sinä maalasit äsken valheesi minulle, kun sanoit: 'minä tein niin vain leikilläni!' Siinä oli myöskin totta, sinussa on jotakin hengen parannuksentekijää!
"Minä oivallan sinut hyvin: sinusta tuli kaikkien lumooja, mutta itseäsi kohtaan sinulla ei ole jäljellä enää yhtään valhetta ja viekkautta, — oman itsesi lumouksesta sinä olet irti!
"Sinä korjasit inhon ainoana totuutenasi. Sinun yksikään sanasi ei ole enää oikea, ainoastaan sinun suusi: nimittäin inho, joka takertuu kiinni sinun suuhusi." — —
— "Ken sinä sitten olet! huusi vanha loihtija uhkamielisellä äänellä, ken uskaltaa puhua minulle sellaista, suurimmalle, joka tänään elää?" — ja vihreä salama sinkosi hänen silmästään Zarathustraa kohti. Mutta heti senjälkeen hän muuttui ja sanoi surullisesti:
"Oi Zarathustra, minä olen väsynyt tähän, minun taitoni inhoittavat minua, minä en ole suuri, miksi minä teeskentelen! Mutta, sinähän tiedät sen — minä olen etsinyt suuruutta!
"Suurta ihmistä minä tahdoin esittää ja sain monet uskomaan: mutta tämä valhe kävi yli voimani. Siihen minä murrun.
"Oi Zarathustra, kaikki on valhetta minussa; mutta että minä murrun — tämä minun murtumiseni on oikeata!"