Ruumis on suuri järki, moninaisuus, jolla on yksi aisti, sota ja rauha, lauma ja paimen.
Ruumiisi työkalu on pieni järkesikin, veljeni, jota sinä "hengeksi" kutsut, suuren järkesi pieni työ- ja leikkikalu.
"Minä", sanot sinä ja olet ylpeä tästä sanasta. Mutta suurempi on — johon et tahdo uskoa — ruumiisi ja sen suuri järki: se ei sano Minä, vaan tekee Minän.
Mitä aisti havaitsee, mistä henki pääsee tietoon, sillä ei ole loppuaan milloinkaan itsessänsä. Mutta aisti ja henki tahtoisivat saada sinut uskomaan, että he ovat kaikkien olioiden loppu: niin turhamaisia ne ovat.
Työ- ja leikkikaluja ovat aisti ja henki: niiden takana on vielä Itse. Aistien silmillä etsii myöskin Itse, hengen korvilla sekin kuuntelee.
Alati kuuntelee Itse ja hakee: se vertailee, pakottaa, valloittaa, hävittää. Se hallitsee ja on Minänkin hallitsija.
Ajatustesi ja tunteittesi takana, veljeni, on mahtava valtias, tuntematon viisas — hänen nimensä on Itse. Ruumiissasi hän asuu, ruumiisi hän on.
Enemmän on järkeä ruumiissasi kuin parhaimmassa viisaudessasi. Ja kuka oikeastaan tietää, mihin ruumiisi tarvitsee parhaimman viisautesi?
Sinun Itsesi nauraa Minällesi ja sen ylpeille hypyille. "Mitä ovat nämä ajatuksen hypyt ja lentelyt olevinaan?" sanoo se itselleen. Kiertotie minun päämaaliini. Minä olen Minän talutusnuora ja hänen käsite-kupliensa puhaltaja.
Itse sanoo Minälle: "tunne tuskaa tässä!" Ja silloin se kärsii ja ajattelee, miten se pääsisi kärsimästä — ja juuri sitävarten sen tulee ajatella.