"Sillä sinähän tiedät sen, suuren ilkeän pitkän vitkallisen roskaväki- ja orjankapinanhetki tuli: se kasvaa kasvamistaan.
"Nyt saattaa kaikki hyvänteko ja pieni lahjoittaminen alhaiset kapinoimaan; ja ylenrikkaat kavahtakoot!
"Ken tänään isovatsaisten pullojen lailla pisaroi liian ahtaista kauloista: — sellaisilta pulloilta katkaistaan tänään kernaasti kaula.
"Himokas ahneus, sappimainen kateus, mielikarvas kostonhimo, roskaväen-ylpeys: tämä kaikki kuohahti vasten kasvojani. Ei ole enää totta, että köyhät ovat autuaita. Mutta taivaanvaltakunta on lehmien tykönä."
"Ja miksi ei rikkaitten?" kysyi Zarathustra koetellen, torjuessaan lehmiä, jotka arkailematta nuuskivat rauhallista. "Miksi koettelet minua? vastasi tämä. Sinä itse tiedät sen vielä paremmin kuin minä. Mikä sitten ajoi minut köyhimpien luo, oi Zarathustra? Eikö se ollut iljetys meidän rikkaimpiamme kohtaan?
"— rikkauden rangaistusvankeja kohtaan, jotka poimivat itselleen etunsa jokaisesta rikkaläjästä, kylmin silmin, kiimaisin ajatuksin, tuota roskaväkeä kohtaan, joka löyhkää taivasta kohti,
"— tuota kullattua, väärennettyä roskaväkeä kohtaan, jonka isät olivat pitkäkyntisiä tai haaskalintuja tai lumppureita, naisten joukossa myöntyväisiä, himokkaita, unohtavaisia: — kaikilla heillä näet ei ole pitkältä porttoon. —
"Roskaväkeä ylhäällä, roskaväkeä alhaalla! Mikä on tänään vielä 'köyhää' ja 'rikasta'! En osannut enää eroittaa heitä toisistaan — silloin minä pakenin sieltä, kauemmaksi, yhä kauemmaksi, kunnes tulin näiden lehmien tykö."
Näin puhui rauhallinen ja puuskui itse ja hikoili sanoistaan: niin että lehmät ihmettelivät uudelleen. Mutta Zarathustra katseli häntä yhä hymyillen kasvoihin, kun hän puhui niin kovasti, ja pudisti lisäksi vaieten päätänsä.
"Sinä teet väkivaltaa itsellesi, vuorisaarnaaja, kun käytät tuollaisia kovia sanoja. Sellaista kovuutta varten ei sinun suusi ole kasvanut, eikä silmäsi.