Käy kyynelineni yksinäistymiseesi, veljeni. Minä rakastan sitä, joka tahtoo luoda itseään ylempää ja käy niin perikatoon. —
Näin puhui Zarathustra.
Vanhoista ja nuorista naisista.
Miksi hiivit niin arkana hämyssä, Zarathustra? Ja mitä pidät niin varovasti kätkössä viittasi alla?
"Onko se aarre, jonka olet saanut lahjaksi? vai lapsi, joka on sinulle syntynyt? Vai käytkö nyt itse varkaitten teillä, sinä pahojen ystävä?" —
Totisesti, veljeni! puhui Zarathustra, se on aarre, jonka olen saanut lahjaksi: pieni totuus se on, jota minä kannan.
Mutta se on vallaton kuin pieni lapsi, ja ellen tuki sen suuta, niin se huutaa ylen äänekkäästi.
Kun minä kuljin tänään yksin tietäni auringon laskun aikaan, niin tuli vastaani vanha nainen ja puhui näin sielulleni:
"Paljon on Zarathustra puhunut meille naisillekin, mutta milloinkaan hän ei puhunut meille naisesta."
Ja minä vastasin hänelle: "naisesta tulee puhua ainoastaan miehille."