Vapauden oikeus on luovuttamaton. Jokaisella ihmisellä on oikeus ruumiisensa, työnsä hedelmään, lain suojelemiseen sekä niiden etujen nauttimiseen, joita yhteiskuntalaitokset tarjoovat. Orjuus on laiton. Maamme lakien mukaan on se varkautta ja ryöväämistä, jos joku ostaa maassa syntyneen Afrikalaisen ja panee hänet orjuuteen. Se on yhtä suuri laittomuus, kuin jos joku tekisi maassa syntyneen Amerikalaisen orjaksi. Jokainen Amerikan kansalainen, joka pitää toista ihmistä orjuudessa, on ihmisvaras. (Exod. 21:16). — — Orjat ovat viipymättä laskettavat vapauteen ja saatettavat lain suojelukseen. —
Lisäksi sanottiin yhdistyksen ohjelmassa:
— Nämä ovat ajatuksemme, joita me säästämättömällä innolla tulemme levittämään sanomalehtien ja lentokirjain kautta. Me aiomme anastaa saarnastuolit ja sanomalehdet, voidaksemme puhua kärsivien ja mykkien puolesta. Me aiomme työskennellä siihen suuntaan, että kirkko irtautuu kaikesta yhteydestä orjuuden synnin kanssa. Me tulemme voimiamme säästämättä ponnistelemaan, saattaaksemme koko kansakuntaa pian katumaan veristä pahantekoansa. Ja me ehkä tulemme voitetuiksi, kärsimme tappion, mutta meidän periaatteemme: ei koskaan! Totuus, oikeus, inhimillisyys ovat kunniakkaan voiton saavat ja niiden täytyy se saada. —
Vakuutuksensa koko tulella ryhtyi Garrison työhön. Hän matkusti paikasta paikkaan pohjois-valtioissa saarnaten orjuutta vastaan. Uupumatta järjesteli hän kokouksia, piti esitelmiä, julkaisi kirjasia ja toimitti sanomalehteänsä. Pian kasvoi raivo häntä vastaan Etelässä siihen määrään, että 5,000 dollarin (noin 20,000 mk) palkinto luvattiin hänen päästänsä. Mutta Pohjassakin yltyi mielikarvaus päivä päivältä. Kaikkialla sai hän kokea vastustusta, halveksimista ja ivaa. Viimein, erään Bostonissa pitämänsä esitelmän jälkeen, karkasi hänen kimppuunsa muuan väkijoukko, jonka suurin osa oli kaupungin sivistyneitä miehiä. Hän pantiin kiinni ja hinattiin pitkin katuja.
Tämä häpeällinen väkivallanteko joutui kuitenkin vaikuttimeksi siihen, että Garrison sai liittolaisen, josta pian oli tuleva yhtä innokas orjain vapautuksen harrastaja kuin hän. Tämä liittolainen oli Wendell Phillips.
Hän kertoo itse asiasta seuraavaa:
— Minä olin nuori asianajaja ja istuin konttorissani, kun kuulin melua kadulta. Astuin ulos nähdäkseni, mistä pidettiin elämää, ja näin silloin 3,000 hyväpukuista miestä, jotka kuljettivat muassaan lakkitonta miestä rikkirevityissä vaatteissa. Häntä pideltiin vyötäreille sidotusta nuorasta. En häntä tuntenut, en ollut häntä koskaan nähnyt, en ollut abolitionisti, ainoastaan nuori asianajaja, harrastaen tietysti semmoisen koko lämmöllä persoonallisten oikeuksien loukkaamattomuutta. Melkein jumaloivana maan valtiosääntöä luulin eläväni maailman täydellisimmän hallitusmuodon turvissa. Kuni puusta pudonneena seisoin sentähden siinä, katsellen hehkuvalla harmilla tuota kohtausta väkivaltaisesta roskaväen kahakasta. Tämä mellakka näkyi minusta loukkaavan itse sisintä ydinkohtaa Anglosaksien vapauden-aatteessa. Ja tällä hetkellä näin ikäänkuin aavistuksen peilissä orjuuden kaikessa kauheassa vääryydessään. Ja tästä hetkestä lähtien olin valmiina taistelemaan orjain asian puolesta. Tiesin nyt, mikä oli oleva tehtävänäni elämässä. Jumalan avulla, sanoin itselleni, olen saattava jokaisen miehen ja jokaisen naisen, jonka tielläni tapaan, ajattelemaan orjuuden asiaa.
Tästä päivästä saakka ei löytynyt väsymättömämpää abolitionistia kuin Wendell Phillips. Koska hän ei milloinkaan ollut koettanut puhua julkisesti, koki hän ens'aluksi hyödyttää asiaa auttamalla Garrisonia kokousten järjestämisessä ja tämän aikakauskirjan toimittamisessa y. m. Senpätähden ei kenkään aavistanut, että hänestä oli kypsyvä Amerikan suurin kaunopuhelija. Mutta kerran sattui suuressa kokouksessa Bostonin raatitalossa, että kaupungin yleisfiskaali puolusti uppiniskaisten orjain tappamista. Fiskaalin lausuntoa kuunneltiin käsientaputuksilla. Silloin nousi Phillips seisomaan ja pyysi puheenvuoroa. Hän oli nuori ja tuntematon, ja useat kaupungin ylhäisimmät miehet olivat ilmoittaneet haluavansa puhua. Mutta arastellen nimeä Phillips, jonka omasi yksi Bostonin vanhimpia ja rikkaimpia perheitä, lupasi puheenjohtaja, että nuori mies saisi puhua, jos aika antaisi tilaisuutta. Kauvan odotettua, tuli hänen vuoronsa, ja puheenjohtaja viittasi hänelle alentuvan kohteliaisuudella. Phillipsin astuessa puhelavalle, rupesi osa yleisöä kärsimättömänä viheltämään, sillä he olivat odottaneet saavansa nähdä jonkun lemmikeistänsä. Mutta hänen ensimäisten sanainsa kaiuttua syntyi kuoleman hiljaisuus. Hän alkoi hetken vaikuttaman puheensa hyökkäyksellä yleisfiskaalia vastaan.
— Kun kuulin tuon miehen — sanoi hän — lausuvan julki periaatteita, jotka ovat täydellisesti ristiriitaiset koko meidän vapautta henkivää valtiosääntöämme vastaan, tuntui minusta, kuin jos nämä maalatut huulet — hän kohotti kättänsä osoittaen niitä vapaudussodan sankarien kuvia, jotka koristivat raatitalon seiniä — aukenisivat kauhistuksesta ja huutaisivat kirousta ja kuolemaa tuolle uskottomalle Amerikalaiselle, tuolle saastaiselle valtiosääntömme kavaltajalle.
Tässä keskeytti häntä vimman vihastuksen huuto yleisöstä. Hän jatkoi: