[Harriet Beecher Stowe.]
Lähellä Mark Twainin suurta, komeata rakennusta on pieni vaaleanharmaa puutalo, huvila sekin, niinkuin kaikki asuinrakennukset Forest Streetin varrella.
Talo on kasvullisuuden helmassa. Kahden puolen kapeata liuskakivillä laskettua tietä, joka kadulta vie rakennukseen, seisoo vienosti suhisevia koivuja. Ruohokenttä on niitetty sileäksi ja tasaiseksi. Sitä kaunistavat loistavat leukoija-, asteri- ja lobeeliarivit, hajupapu aitaukset ja atsaleapensaat hienoine, valkeine kukkineen. Villi viiniköynnös kapuilee pitkin verannan pylväitä.
Kaikki on hiljaista ja äänetöntä. Tuntuu kuin olisi kaikki äänet uuvutettu vaikenemaan. Äänettömyys muistuttaa mieleen sairashuoneen hiljaisuutta. Tämä soma, hiljainen talo onkin todella sairashuone. Täällä viettää Harriet Beecher Stowe kaukana maailman pauhusta viimeisiä päiviänsä. Mainitun suuren naiskirjailijan sisaren kanssa astuimme varhain eräänä kevät-aamuna tähän taloon. Harriet Beecher Stowe on ollut leskenä muutamia vuosia ja asuu yhdessä kahden naimattoman kaksoistyttärensä kanssa; hänen poikansa on pappina eräässä saman kaupungin kongregatsionalisti-seurakunnassa.[25]
Sisar jätti meidät yksin vastaanotto-huoneeseen, mennäkseen tiedustelemaan, voitaisiinko meitä ottaa vastaan. Vaikka asunto ulkoapäin tuntui sairashuoneelta, oli se sisältä aivan kuin pieni taidekokoelma. Huoneen sisustuksessa oli käytetty sinistä ja valkeata väriä, puuaine oli vaaleata. Pianokin oli vaalea ja pianotuolin ompelukset siniset ja valkeat. Samanväriset olivat matot, sohvienpäälliset, tyynyt, jakkarat, tuolit ja seinäverhot. Herttaisessa aamuauringon-valossa näytti huone värineen lempeältä ja rauhalliselta.
Kahdessa kauneilla leikkauksilla koristetussa nurkkakaapissa olivat mrs Stowen kaikki teokset; toisessa olivat koru- ja kansanpainokset, toisessa kaikki muut, ensimmäisestä vähäpätöisen näköisestä Setä Tuomon tuvasta, viimeisiin, uuden-aikuisiin painoksiin, joiden jokaisella luvulla on otsakuva. Tulisijan yläpuolella riippui kirjailijan velivainajan, kuuluisan Henry Ward Beecherin täyssuuruinen kuva, elämän-iloa ilmaisevat kasvot, ajattelijan otsa ja silmät. Häntä vastapäätä riippui toinen kuva: professori Stowen kuva. Hienot, terävät, melkein viekkaannäköiset kasvot sieltä katseli, suun ja silmien ympärillä oli synkkyyttä ja epäluuloa ilmaisevia juovia. Monessa paikassa näkyi pojan kuva; täällä hän oli pienokaisena liehuvassa musliinimekossa, tuossa koulupoikana ja tuolta hän katseli äskenvihittynä pappina. Sitten tulivat lasten lapset, yksin tai ryhmissä, hymykuoppaisia, veitikkamaisesti silmäileviä pikku naamoja, pyyleviä kätösiä.
Useassa paikassa riippui samat naisenkasvot, valokuvana, öljy- ja liitumaalauksena. Se oli lady Byron, jonka takia mrs Stowe hankki itselleen niin monta vihamiestä Euroopassa. Monen muun korkeasukuisen ladyn kuva siellä riippui, olipa vielä pari kuninkaallistakin sukua laskevaa joukossa. Kaikki olivat niiltä ajoilta, jolloin kirjailija oli maineensa kukkulalla, siis abolitsionistiliikkeen ajoilta. Seinillä oli vielä sen lisäksi vähemmän- ja suuremman-arvoisia öljymaalauksia, taiteilijoiden itse lahjoittamia. Pöydillä lojui maailman eri suunnilta tuotuja elehvantinluusta, posliinista, kilpikonnansarvesta ja päärlemosta valmistettuja pikku kapineita, kulta- ja hopeaheluja. Abolitsionistiyhdistysten lähettämiä tervehdyskirjoituksia, kirjeitä ja johtajien valokuvia; kirjailijoiden lahjoittamia teoksia korukansissa; muna-, kivennäis- ja näkinkenkäkokoelmia; Euroopasta ja Ameriikasta koottuja matkamuistoja — sellaista tavaraa oli tukuttain kahdessa, kolmessa huoneessa. Monta täysinäistä kirjakaappia lisäsi tavaran lukua. Kaikki oli vanhaa, entisiltä ajoilta ja Euroopasta oli verrattain enemmän kokoontunut kuin Ameriikasta.
Harriet Beecher Stowe alotti kirjailijaratansa Setä Tuomon tuvalla. Siihen asti hän oli hyvin vähä tunnettu Ameriikassakin. Kustantaja, jolle hän vei teoksensa, kohautti olkapäitään ja selaili välinpitämättömästi käsikirjoitusta. Neekereitä? Se oli karu ja kansalle vastenmielinen aine. Ja käsikirjoituspakka oli paksu. Kirja tulisi olemaan kallis. Mutta olihan tekijä kuuluisan Henry Ward Beecherin sisar. Olihan se edes jotain. Mutta yritys oli sittenkin uhkapeliä. Hän päätti lähettää käsikirjoituksen takaisin, mutta sattui puhumaan asiasta vaimolleen, joka pyysi romaania nähdäkseen. Luettuansa sen, sanoi hän miehelleen: — tiedätkö mitä, tässä kirjassa on rahaa. — Mies mietti asiaa, totteli vaimonsa neuvoa ja "Uncle Toms' Cabin" painettiin hänen viikkolehtensä kaunokirjalliseen osastoon. Pian se ilmestyi kirjanakin ja herätti niin myrskyistä huomiota, että Thackerayn "Vanity Fair", joka tuli painosta samaan aikaan, melkein jäi takapajulle. Sen kuuluisa englantilainen tekijä vastasikin, kun muuan hänen ystävänsä pahotteli asiaa: — no niin, minä teinkin tyhmyyden, kun unohdin pistää kirjaani neekerin.
Mrs Stowe liitti siis kirjallisen toimensa heti alusta yleisölle niin vastenmieliseen liikkeeseen kuin abolitsionismi oli. Moni pappi saarnasi häntä ja orjienvapautusta vastaan, se kun muka "pyrki kumoamaan Jumalan maailmanjärjestystä". Sanomalehdet ja arvostelijat sanoivat hänen kirjaansa hävyttömäksi valheeksi ja sen luonteita tekijän vesipehmeän mielikuvituksen tuotteiksi. Viha, kiukku ja parjaukset kävivät viimein niin valtaviksi, että hänen ystävänsä neuvoivat häntä kirjoittamaan "Setä Tuomon tuvan avaimen", jossa hän julkasi kaikki ne todelliset tapahtumat, sanomalehtien kertomukset orjamarkkinoista ja tunnetuiden henkilöiden näkemät orjienrääkkäykset, jotka olivat olleet pohjana "Setä Tuomon tuvalle."
Tietysti ei se riittänyt mieliä rauhoittamaan. Liian palavaksi oli jo kohonnut se kiihotus, joka päättyi pohjois- ja etelävaltojen välisellä sodalla; naisen ääni ei enää sitä hillinnyt. Mutta kirja ja sen tekijä pysyivät liikkeen keskustana. Mrs Stowe ansaitsi rikkauksia, hänen kustantajansa vielä enemmän. Hänen nimensä oli kaikkien huulilla, vaikka sitä ei aina lausuttu myötätuntoisesti. Siihen aikaan ei Uuden Englannin vaimoilla ollut oikeutta itse hallita ansiotansa. Mrs Stowen suuret teospalkat kuluivat suuren, nopeasti lisääntyvän perheen talousmenoihin. Mies oli, niin kuin ameriikkalaiset sanovat "very clever",[26] mutta arvokkaampia ominaisuuksia häneltä puuttui. Kun vaimo tahtoi tehdä testamentin lastensa hyväksi, kielsi hän sen. Kun tämä kielto tuli tunnetuksi, herätti se Massachusettsin valtiossa, jossa puolisot silloin asuivat, yleistä suuttumusta. Pian sen jälkeen myönsi valtion lakialaativa kokous naidulle naiselle oikeuden ansaittuun omaisuuteensa ja tapausta Stowen perheessä pidetään tämän lakipäätöksen tärkeänä vaikuttimena.