Vaikka tiesimme niitä kyllä olevan San Fransiskossa ja vaikka hyvinkin ahkerasti tutkimme osotekalenteria, emme kuitenkaan voineet löytää jälkeäkään heistä. "Frisko'ssa" — kaupungin nimen ameriikkalainen lyhennys — on 250,000 asukasta, melkein kaikista maailman kansallisuuksista. Se on merikaupunki, jonka satamissa alinomaa kihisee merimiesjoukkoja; se on yksi pääpysäkeistä noilla yhä yleisemmiksi käyneillä reiteillä Austraalia—New-York ja Kiina—New-York. Täällä vilisee kaikenmoisia ihmisiä, eikä niiden joukosta juuri helposti saa meidän Mattia käsiinsä. Vihdoin meitä neuvottiin "the Mariners Church'iin", pieneen, kaukana lastauspaikoilla päin olevaan merimieskirkkoon, siellä sanottiin suomalaisten pitävän jumalanpalvelustaan. Kello kahdeksan eräänä torstai-iltana lähdimme sinne. Kirkko, pieni kurjannäköinen rakennus oli Sacramentokadun päässä, keskellä merimiespuoteja, panttilaitoksia, pikku kapakoita ja ravintoloita. Ulkona oli jo pilkkosen pimeä ja me kopeloimme sisälle hämärään eteiseen. Itse kirkkoa korjattiin, josta syystä jumalanpalvelusta pidettiin n.s. rukoushuoneessa. Me astuimme sinne sisälle. Suuressa, alastomassa ja niukasti valaistussa salissa oli koolla noin 30 miestä, enimmäkseen nuoria ja keski-ikäisiä; ei ainoatakaan naista. Pitkiä penkkiä seisoi rivissä toinen toisensa takana; perällä oli pöytä avonaisella paikalla. Pöydän takana seisoi pappi, nähtävästi rahvaan mies.
Meidän astuessamme sisään syntyi vähän liikettä seurakunnassa ja yksi miehistä, joka näytti toimittavan kirkonvartijan ja lukkarin virkaa, näytti meille paikat, kysyi epäröiden suomeksi, olimmeko suomalaisia, ja antoi meille laulukirjat. Papin meille lausuttua tervetuloa ja meitä siunattua, alkoi jumalanpalvelus. Laulettiin muutamia Sankeyn lauluja ja sitte seurasi saarna. Se oli samaa maata kuin hihhulien saarnat, mutta oli saanut lisiä Ameriikan metodismista, ehkäpä myöskin pelastusarmeijasta. Totutulla, kaavanmukaisella kaunopuheisuudella, ristissä käsin ja kyynelsilmin kehotti saarnaaja kuulijoitansa iloitsemaan Herrassa ja heittämään pois kaiken syntikuorman. He olivat vapahdetut ja puhtaiksi pestyt synnistä, he olivat valitut taivaallisen autuuden perijöiksi. Maailman lapset surkoot, mutta Jumalan lasten on iloittava. Yhtä päätä kehotettiin nyt heti kääntymään Herran luo, sekä nousemaan ja todistamaan Hänestä, kun Hän sitä käskee. Sillävälin sateli tuli- ja tulikivituomioita muille lahkoille ja kirkoille, niiden joukossa mainittiin mormoonitkin. Hyvin vähä tehtiin selkoa siitä, mitä kääntyminen oikeastaan on ja että uskon pitää tehdä työt hedelmiä tuottaviksi.
Saarnan aikana, joka kesti puolitoista tuntia, säesti seurakunta huokauksilla ja huudahtuksilla saarnaajan sanoja.
"Totisesti!" "Oi Herra Jumala!" "Totisesti, totisesti amen!" "Tule, Herra Kriste!"
Useoita henkilöitä oli saapunut lisäksi saarnan aikana, niiden joukossa muutamia naisia; useimmat olivat koreilevasti puettuina. Miehillä oli ylipäänsä rehelliset, synkkämieliset kasvot; he näyttivät olevan ruumiillisen työn tekijöitä ja olivat puetut tummiin, siistiin vaatteisiin.
Heti saarnan loputtua rupesi pappi istumaan ja kehotti seurakuntaa nousemaan seisalleen ja todistamaan Herrasta, jos Hän heitä siihen käskee. Heti nousikin se miehistä, joka oli toimittanut lukkarin ja kirkonpalvelijan virkaa, ja selitti monen huokauksen ohella, että hän oli Jesuksen oma ja että hän oli niin iloinen, "oikein sydämmellisesti iloinen". Hän kiitti myöskin useita ystäviä, joiden nimet hän mainitsi ja jotka olivat olleet hänelle apuna hänen muinaisessa hengellisessä hädässään. Niiden joukossa oli myöskin "veli T." — pappi. Toinen toisensa perään seurasivat läsnäolevat hänen esimerkkiänsä ja todistivat, useimmat kuvasivat oikeastaan suurta iloansa Herrassa. (Minä olen niin iloinen, niin sieluni pohjasta iloinen, — tämä lausetapa on suora käännös Ameriikan metodisteilta, jotka sitä yhtämittaa käyttävät.)
Myöskin yksi naisista todisti erinomaisen vilkaskielisesti suurta iloansa ja kiitollisuuttansa siitä, että oli tullut pelastetuksi. Hän oli nuori tyttö, erittäin ajattelevan ja miellyttävän näköinen, päällänsä hänellä oli siisti musta olkihattu ja päällystakki. Muutamat todistajista eivät nousseet seisaalleen, mutta rukoilivat ääneen; toiset ehdottivat uuden laulun toisensa perään, jotka laulettiinkin. Jokaisen todistuksen aikana säesti puhujaa muiden osanottavaiset huudahdukset: "Totisesti!" "Niin, niin!" "Amen Jesuksen nimessä!" "Auta meitä, Herra!"
Pari kertaa tapahtui, että pappi keskeytti puhujan varottavasti kohottaen etusormeansa. Puhuja istui silloin heti, sanoen nöyrästi "anteeksi" tai "anteeksi Jumalan nimessä". Mielestämme tapahtui tämä silloin, kun todistajat jollakin tavalla puhuivat lahkon oppia vastaan tai menivät mieskohtaisuuksiin. Mieskohtaisuuksien koskettelemista huomasi kuitenkin koko jumalanpalveluksen ajan. Läsnäolevien, nimitettyjen henkilöiden puolesta rukoiltiin ääneen. Saarnassaan mainitsi pappi nimeltä useita kapakan-isäntiä, kapakoita ynnä muita huonoja paikkoja, joista hän varotti kuulijoitansa. Sen lisäksi lausui hän yksityisten seurakunnan jäsenten oloista viittauksia, joita ei sivullinen luonnollisesti voinut käsittää. Hänen puhetapansa ei mitenkään erinnyt muiden puhetavasta; päinvastoin olivat kaikki omistaneet itselleen samat lausetavat ja huudahdukset, samoin kuin he kaikki puhuivat samalla, liukkaasti vuotavalla kaunopuheisuudella, joka enimmästi tuntui vaan tyhjältä sanatulvalta ilman minkäänlaista ajatusta. Kaikissa näytti vallitsevan rehellinen uskonhartaus, mutta siihen sekosi tuntuvasti ajatusta kaipaavaa uskonlörpötystä.
Kun jumalanpalvelus lopetettiin, oli kello yli kymmenen. Kaikki kokoontuivat ystävällisinä ympärillemme, pudistivat kättämme ja sanoivat olevansa pahoillaan, kun eivät ennemmin saaneet meitä nähdä. Meille annettiin kukkasia ja kysymyksiä sateli — huomattavasti kyllä — ei Suomesta, vaan siitä "kuinka Ameriikka meitä miellytti". Sitte tarjottiin meille hyötymansikoita ja maitoa läheisessä ravintolassa.
Kaikki naiset olivat lähteneet pois, paitsi ylempänä mainittu nuori tyttö, joka todisti kirkossa. Hän kertoi jo monta vuotta olleensa San Fransiskossa, oikeastaan oli hän kotoisin Etelä-Pohjanmaalta, sekä tulleensa tänne lankonsa ja sisarensa luo ja oli nyt menossa naimisiin erään suomalaisen merimiehen kanssa. Hän oli omannut itselleen paljon ameriikkalaisnaisten itsenäisestä ja sievästä käytöksestä. Sitä vastoin olivat miehet, yhtä lukuun ottamatta, joka sanoi itseään erään suomalais-ameriikkalaisen lehden "reportteriksi", oikeita suomalaisia työmiehiä. Jos ei tullut vaatteita katselleeksi, olisi luullut heidän vasta tulleen Suomesta. Useimmat eivät puhuneet sanaakaan englanninkieltä tai solkkasivat he sitä hyvin huonosti ja f- ja d-kirjainten ääntämisessä kuului perin suomalainen kankeus. Kaikissa huomasi saman uskollisen, toisinaan hiukan juron tyyneyden, joka on meille suomalaisille omituinen.