Vartijan tätä sanoessa avattiin eräs akkuna ja joku huusi heille:
»Mikä on hätänä? No, joko te nyt viimeinkin tulette, senkin vanhat kameelit! Olut on erinomaista tänä iltana!»
»Hän odottaa meitä», sanoi Kalle Witt.
Vartija aukaisi oven.
»Tänä iltana teille mahtaa tulla hyvin hauskaa siellä ylhäällä. Mutta älkää nyt vain tulko liian iloisiksi, sen neuvon minä teille annan.»
Näillä Kallelle ja Fritsille käsittämättömillä sanoilla päästi yövartija ystävämme pimeään porraskäytävään ja väänsi oven lukkoon.
Kalle ja Frits kömpivät nyt portaita. Viimein he pysähtyivät erääseen käytävään.
»Henrikki», huusi Frits, »avaa toki ovi, jotta voimme nähdä, missä olemme!»
Ovi aukeni ja pitkä mies, kynttilä kädessään tuli esille.
Mutta mitä ihmeitä! Eihän se ollutkaan Henrikki! Iso punaviiksinen mies, jolla oli punainen yönuttu yllään, rillit punaisella, turpealla nenällään, pitkä piippu hampaissa ja pieni osakuntalakki päässä,— semmoinen oli olento, joka täytti koko ovenaukeaman.