He näkivät edessään rakkaat kotinsa.
Suloista on, kun näin ensi kerran pitkän poissaolon jälkeen näkee vanhempiensa asunnon, ja sydän sykkii kahta nopeammin ajatellessa, että yhdessä noista olkikattoisista majoista sykkii sydän meille, että uskollinen käsivarsi siellä odottaa saadakseen kiertyä kaulallemme ja estääkseen meitä enää koskaan irti pääsemästä.
Niin sykki myös Frits Swartin sydän hänen nähdessään kotikylän leviävän edessään ja eroittaessaan isänsä talon olkikaton puiden oksien välistä. Se sydän oli ollut niin kylmä hänen vaeltaessaan ulkona avarassa maailmassa; kuinka kiireesti se nyt sykkikään, kun hän katseli vanhaa kotitaloa. Kuinka ihana olikaan tuo olkikattoinen talo puutarhoineen, kotieläimineen, ympärillä lainehtivine viljapeltoineen! Semmoinen talo oli parasta maailmassa.
He lähestyivät kotoa yhä enemmän. He tulivat tienhaaraan, ja siinä he erosivat. Kalle meni vasemmalle ja Frits oikealle, pitkin kapeaa kujaa, joka johti hänen kotiinsa.
Hän pysähtyi lukkarin puutarhan luona.
Mahtaisikohan Dorotea olla näkösällä?
Hän katsahti oksien välitse puutarhaan. Vanha seljapuu oli jo kukkinut loppuun, ja kuinka tarkoin hän katselikin, niin mistään hän ei keksinyt Doroteaa.
Voi sinua tyhmää poikaa! Eihän Dorotea siellä sateessa istunut, nythän satoi!
Frits huokasi syvään ja jatkoi matkaansa. Pian seisoi hän kotipihalla.
Siellä oli kaikki niin hiljaista ja rauhallista; ei kuulunut hiiren hiiskaustakaan; sadepisarat putoilivat pihan kivitykselle. Frits meni porstuan ovelle—ja kas, samalla juoksi vanha Vahti ulos ja hyökkäsi muristen hänen kimppuunsa. »Oletko sinä hullu, vanha toveri? Etkö sinä tunne isäntääsi enää?» No, nyt se sentään näki, kuka se oli, ja se rupesi hyppelemään ilosta niin korkealle kuin vanhat jalat sallivat, juoksi haukkuen hänen ympärillään, hyppäsi hänen rintaansa vasten, ja joka karva sen vanhassa hännässä näytti huutavan: »Hurraa! meidän Frits on tullut kotiin!»