»Mitä minä sanon», sanoi lukkari. »Minä sanon, että se on minulle suuri kunnia, ja minä annan suostumukseni silmänräpäystäkään arvelematta. Koulussa ei ollut ainoatakaan lasta, josta minulla olisi ollut niin paljon iloa kuin Fritsistä. Herra pastori sanoi myöskin, että kysyipä hän siltä pojalta mitä tahansa piplianhistoriasta ja katkismuksesta, niin aina hän vastasi paikalleen. Maantieteessä oli tosin Kalle Witt häntä etevämpi, ja kirjoituksessa myöskin, ja Kalle osasi paremmin prameilla—hän piti siihen aikaan lakkia kallellaan—mutta mitä ahkeruuteen ja hyviin tapoihin tulee, niin oli Frits häntä etevämpi, ja senvuoksi minä annan suostumukseni Dorotean nimessä. Saakoot he toisensa. Surun kalvava mato on viime aikoina niin jäytänyt Dorotean sydäntä. Jumalalle olkoon ylistys ja kiitos ja kunnia, että asia päättyi näin hyvin!»
XXIV.
Kaikki oli siis selvillä.
Syys läheni, ja kellertävä, teräinen vilja aaltoili pellolla odottaen leikkaajain sirppejä. Ja muuanna päivänä sirpit tulivat ja vilja leikattiin.
Frits leikkasi ja Dorotea sitoi lyhteelle, ja kun tyttö ei välistä jaksanut seurata rotevaa leikkuumiestä, laski Frits sirpin kuhilaalle ja kokosi viljan sitomiin, kunnes Dorotea sai hänet kiinni.
Kun lyhteet kuhilaissa olivat kuivaneet ja olivat ajettavat riiheen, heitti Frits ne ylös rattaille ja Dorotea teki kuormaa. Sen hän tekikin niin hyvin kuin olisi hän tottunut siihen lapsuudesta pitäen.
Ukko Swart hymyili ja hieroi tyytyväisenä kouriaan.
»Äiti hoi», huusi hän, »tules tänne katsomaan tätä kuormaa ja sano, onko ketään, joka voisi tehdä sen paremmin? Tämän kuorman on Dorotea tehnyt!»
»Ei», vastasi eukko. »Kuinka on mahdollista, isä, tehdä näin kelpo kuormia ja puhua yläsaksaa ja laulaa koreita lauluja ja lukea ja kirjoittaa kirjoitusta? Ei, semmoista miniää ei ole toista koko maailmassa!
»Siinä sinä olet oikeassa, naapurin emäntä», sanoi Witt. »Enkö minä aina ole sanonut sitä? Soisinpa todellakin, että hän olisi *minun* miniäni, että Kalle olisi ottanut hänet!»