»Mitä nyt on tapahtunut?» kysyttiin toinen toiseltaan.
Nähtiin kuinka Swartin emäntä tunkihe niin nopeasti kuin voi Dorotean luo ja itki ja huusi.
»Voi, minun Jumalani, että näin piti käydä, lapseni! Juuri tällä samalla paikalla minä kerran käyttäydyin niin häpeällisesti sinua kohtaan. Rakas tyttäreni, sano, voitko antaa minulle sitä koskaan anteeksi?»
»Sydämestäni sen voin!» sanoi Dorotea ja kiersi kätensä eukon kaulalle, ja Frits hyväili ja lohdutteli häntä myös, sanoen, että äidin sopii olla huoleti, kyllä Dorotea jo kauan sitten oli antanut kaikki anteeksi.
»Niin, naapuri», sanoi ukko Swart ukko Wittille, »häneen menee välistä ilmetty paholainen, mutta minä sanon sinulle, naapuri, että hänen sydämensä on oikeata tavaraa!»
He menivät kirkkoon.
Pappi seisoi jo alttarilla eikä kestänyt kauaa ennenkuin lukkarikin tuli. Kiire hänellä oli, herra paratkoon. Pientä hölkkää juosten saapui hän ja pyyhkieli hikeä otsaltaan. Mikä juhlallisuus lukkarin olemuksessa! Mikä ryhti! Mutta tänään hän edustikin kahta ominaisuuttansa: isää ja lukkaria.
Pastori piti vihkimäpuheensa. Hän puhui iloista ja suruista, jotka hääparia tulisivat avioliiton aikana kohtaamaan. Ja kun hän selitti heille, mitä rakkaus oli, puristivat he äänettöminä toinen toisensa kättä, ja kun hän kysyi heiltä, tahtoivatko he rakastaa toisiaan niin myötä-kuin vastoinkäymisessä, kuului kumpaisenkin huulilta niin selvä, kaikuva »tahdon», että jokainen huomasi vastauksen tulleen sydämestä.
Ja kyyneleet valuivat pitkin Dorotean poskia.
Hänen pimeä yönsä oli nyt loppunut, häikäisevästi säteilevä aurinko oli noussut ja loi nyt päivänpaistetta hänen sydämeensä.