Ukko Witt näki juuri unta sikareista, joissa ei oikein ollut ilmaa, vaikka ne hajahtelivat niin ihmeellisen ihanalle. Hän imi ja imi, mutta ei tahtonut saada sikaria palamaan. Yhtäkkiä hän oli kuulevinaan räätälin sanovan:
»Pure pää poikki!»
Ja Witt puri.
Nyt oli Swartin vuoro hypätä ylös sängystä. Hän kirosi ja kiljui! Frits hypähti ylös vuoteelta ja Kalle rupesi kiireesti vetämään housuja jalkoihinsa, ja kun nyt kaikki muut olivat jalkeilla, makasi yksin ukko Witt vuoteessa, viatonna kuin äskensyntynyt lapsi, eikä ollenkaan voinut ymmärtää, mikä nyt oli hätänä.
»Mitä?!» ärjyi ukko Swart. »Sinä rakkari! Mitä! Sinä kanalja! Mitä! Sinä puret täällä ihmisiä, vai niin! Ansaitsisitpa nyt aika kolauksen vasten suutasi!—Hän on salavihainen kuin pappilan vanha rakki.»
Ukko Witt vannoi ja vakuutti olevansa viaton. Tämä kaikki oli tapahtunut hänelle unessa; hän ei ikimaailmassa olisi näin menetellyt, jos olisi tietänyt, että pisti toisen varpaan suuhunsa. Olihan hänelläkin ihmisen tunteet! Hyi, kun hän vain ajattelikin tätä, niin suolet ihan kouristuivat hänen vatsassaan. Hän kyllä myönsi aivan avoimesti, että eilisiltainen sikari oli tehnyt hänet pahoinvoivaksi, mutta vakuutti, että tämä oli kuitenkin monin verroin pahempaa.
»Mutta», sanoi hän, »jos sinä välttämättömästi tahdot kostaa, niin minä varsin kernaasti pistän varpaani sinun suuhusi, ja niin on asia sovitettu.»
Ei, sitä ei Swart millään muotoa tahtonut, hän ei halunnut edes kuulla siitä puhuttavan, ja niin menivät he jälleen levolle ja heräsivät vasta kun kello löi neljä, jolloin heidän tuli lähteä jatkamaan matkaansa.
Ja juuri kun he olivat saaneet vaatteet yllensä ja juoneet aamukahvinsa alakerrassa, ajoi Kalle Vepupp pihaan viedäkseen heidät mukanaan ulos avaraan maailmaan.