»Ei, herra Henrikki», sanoivat Swart ja Witt. »Tätä tietä älkäämme menkö. Me olemme jo kerran olleet tuossa eikä mielemme tee mennä sinne enää toistamiseen. Menkäämme toista tietä, sillä hänen kanssaan ei ole leikkimistä. Kuningas tahtoi lyödä meitä, ja meille voisi helposti käydä kuin naapuri Boltille.»
»Kuningas?» kysyi Henrikki. »Mikä kuningas?—Tuo, joka seisoo tuolla ovella on vain portieri.»
»Mikä mies se semmoinen on?» kysyi Witt.
»Portieri.»
»Minkätähden se seisoo ovella ja antaa selkään ihmisille, jotka kulkevat ohi? Eikö hän voi mennä työhönsä?»
»Hänen työnään on seista ovella», sanoi Henrikki. »Hän seisoo siinä kaiken päivää nähdäkseen kuka menee ulos ja kuka sisälle hotelliin, ja kun joku vieras tulee, ilmoittaa hän siitä hotellin isännälle.»
»Hitto ymmärtäköön kaiken mitä berliniläisten päähän voi lentää!» sanoi Swart. »Onko tuokin ihmisen työtä? Kahlekoiraa me siihen toimeen käytämme.»
He söivät päivällistä Henrikin luona, ja kun he olivat syöneet, istahtivat Swart ja Witt sohvaan polttelemaan piippua ruuan päälle ja kertoivat Henrikille, minkävuoksi he nyt oikeastaan olivat liikkeellä, selittäen juurtajaksain tuumansa.
»Niin», sanoi Swart, »tämän päivän me viivymme täällä, mutta huomenna me matkustamme eteenpäin rautateitse. Illalla me menemme teaatteriin; vahinko vain, ettei naapuri Witt voi tulla sinne kanssamme.—Niin, naura sinä——sinun pitäisi hävetä! Me kyllä varomme ottamasta sinua mukaamme; muuten siitä taas syntyisi kaunis juttu.
»Te tarkoitatte housuja», sanoi Henrikki. »Sen asian minä kyllä järjestän kuntoon. Witt on muuttuva niin hienoksi kuin juuri munasta kömpinyt kananpoika.»