Tänä sunnuntai-aamuna istui nuori Jokkum aamiaisen aikana uuninsopessaan nojatuolillansa, Miina ja Liina valmistivat aamiaisatriaa ja kantelivat vuorotellen talrikeilla pöydälle sianlihaa, makkaraa, voita ja leipää, ja kun kaikki oli siististi valmisna, tuli rouva Nüssler itse sisään, laski pannun, jossa oli kuumaa munakokkelia, pöydälle ja sanoi: "Kas tässä Jokkum, älä anna sen vaan jähtyä!" ja meni taas ulos, katsomaan että kaikki tapahtui säännöllisesti.
Munat kihisi vielä pannussa — ne näyttivät oikein maukkailta — mutta nuori Jokkum ei liikahtanut paikaltaan. Oliko syynä se, että hänen piippunsa ei vielä ollut lopussa, joka toimi kumminkin ensiksi oli tehtävä, tai se, että hän istui ajatuksissaan noiden molempain kirjeiden tähden, joita hän piti sylissään; oli miten oli, hän ei liikahtanut paikaltaan, vaan katseli tirkisteli yhtä ainoata pilkkua. Ja tämän ainoan pilkun kohdalla, takan alla, ihan hänen vieressänsä, makasi nuori Sulttaani ja katseli tirkisteli häntä. — Nuori Sulttaani oli nuorin sikiö koko Sulttaanisukua, jota vanhan Jokkumin ajoista asti oli elätetty ja kasvatettu tässä talossa; kun häntä puhuteltiin, sanottiin häntä "Sulttaaniksi", mutta kun hänestä puhuttiin, nimitettiin häntä "perintöprinssiksi", ei hänen itsensä tähden, vaan Jokkumin tähden, koska tämä — sen verran kuin muistaa voitiin — oli ainoa sukkeluus, jonka hän eräänä otollisena hetkenä oli toimeen saanut.
Niinkuin sanottu, nämä molemmat nuoret, nuori Jokkum ja nuori Sulttaani, katselivat tirkistelivät toinen toisiansa; kummallakin oli omat ajatuksensa, nuori Jokkum ajatteli kirjeitänsä ja nuori Sulttaani arvattavasti sitä suloista hajua, joka munapannusta lähti, ja koski hänen sieramiinsa. Jokkum ei liikahtanut paikaltansa, mutta perintöprinssi kääpäsi vähän ajan perästä käpälällään syvämietteistä naamaansa, kuono kävi terävämmäksi ja sieramet rupesivat nuuskimaan ilmaa, hän rämpi esille takan alta, oli nöyrä olevinansa, ja teki nuorelle Jokkumille kunnianosotuksen hännällänsä. Nuori Jokkum ei liikahtanut, ja nuori Sulttaani havaitsi siitä, että kaikki oli, niinkuin olla piti, hän läheni sentähden pöytää, katsahti karsaasti kerran sivullensa, enemmän varoen rouva Nüssleriä kuin Jokkumia, laski päänsä aamiaispöydälle ja täytti sydämensä suloisilla toiveilla, niinkuin nuorten tapa on. Toivossa voi kyllä elää jonkun aikaa, mutta ihminen tahtoo kuitenkin jotakin pätevämpää suuhunsa — perintöprinssi asetti sentähden molemmat jalkansa — etujalkansa nimittäin — tuolille ja tuli näin likemmäksi tarkotusperäänsä. Hänen kuononsa kulki talrikille, jolla tuo punainen sianliha oli, ja — no, nuoret, nuoret? — Sulttaani hälväisi, ihan kuin meikäläinen nuorena ollessaan, kun kaksi punasta huulta hymyili vastaan, ja ihan samalla tavalla, kuin meikäläinen, säikähtyi hänkin ensi-tuokiossa pahasta teostaan ja kyyristyi alas, mutta — se on minun tunnustaminen — punanen lihanpala oli hällä suussa.
"Sulttaani!" huusi nuori Jokkum yhtä kiivaasti kuin semmoisia punasia huulia vartioitseva äiti, mutta ei liikahtanut paikaltaan. Sulttaani, joka joko luuli itsellänsä perintöprinssinä olevan jonkinlaista etuoikeutta kaikkiin punasiin huuliin valtakunnassaan, tahi oli niin paatunut, ettei semmoinen sievä, salainen suudelma enää häntä hävettänyt — hän katseli Jokkumia ujostelematta silmiin, nuoleskeli huuliansa ja himoitsi saada enemmän. Jokkum katsoi myös häntä suorasti silmiin, mutta ei liikahtanut paikaltaan, ja vähän ajan perästä seisoi Sulttaani taas tuolilla, mutta tällä kertaa myöskin takajaloillaan, ja söi suuhunsa talrikillisen makkaraa.
"Sulttaani!" huusi Jokkum. "Miina, Sulttaani syö makkaramme!" mutta ei liikahtanut paikaltaan.
Mutta Sulttaani liikkui sukkelasti ja ahmattuaan mahaansa makkaran, kävi hän käsiksi parhaasen ruokalajiin, munakokkeliin.
"Äiti! Äiti!" huusi Jokkum, "hän syö suuhunsa munatkin!"
Mutta nuori Sulttaani oli polttanut kärkkään kärsänsä kuumassa pannussa, hän hypähti takasin, kaasi pannun nurin, sivalsi vielä saparollaan viinapullon maahan, ja koko pöytä liikkui, mutta nuori Jokkum ei liikkunut, hän vaan huusi nurkastaan: "Äiti kulta! Äiti kulta! Tuo perhanan koira! Äiti, hän syö suuhunsa meiltä munat!"
"Mitä sinä kirvut, Jokkum, omassa huoneessas!" huusi eräs, joka juuri astui ovesta sisään, mutta joka ei ollut sen näköinen, että Jokkumilla hänestä olisi ollut viihdytystä. Jokkum pudotti hämmästyksissään piipun suustansa, oikaisi molemmat kätensä suoraan ja huusi: "Kaikki hyvät henget ylistävät Herraa! Oletteko herra pastori, vai oletko sinä Bräsig?"
Niin, Bräsig hän oli: kumminkin voi se, ken aikaa sai likemmin häntä tarkastellaksensa, pitää häntä vielä pehtorina, nähdessänsä nuo keltavartiset saappaat; mutta Jokkumille ei siihen aikaa annettu, sillä sama olento, joka ovensuuhun ilmaantui, oli heti havainnut Sulttaanin pahan teon ja juoksi nyt ympäri tuvan kaikki nurkat, etsien Sulttaanin selkään sopivaa kelvollista keppiä, ja hänen perässänsä liehui ja löyhyi kaksi pitkän pitkää mustaa takinlievettä kuin traakin pyrstöä, ja takin korkean mustan kauluksen välistä ja tuon korkean mustan hatun alta, joka puoliksi oli pudonnut yli silmien, tuli näkyviin tulipunanen, julmistunut naama, joka näytti siltä, kuin olisi nokikolari ottanut hehkuvan hiilen hampaisinsa, pelättääksensä lapsia. Nuori Jokkum ei tosin enää mikään lapsi ollut, mutta pelottamaan rupesi häntä kumminkin, hän kavahti ylös istuimeltaan ja piti kiini tuolinsa selkälaudasta ja huusi yhä vuorotellen: "Herra pastori! — Bräsig! — Bräsig! — Herra pastori!" Ja perintöprinssi oli vielä lapsuuden iässä, hän rupesi hirveästi pelkäämään, hän juoksi myöskin nurkasta nurkkaan ja vinkui, vaan ei päässyt ulos huoneesta, sillä ovi oli linkussa, ja kun tuo musta olento ahdisti häntä, keltanen keppi kädessä, silloin — hätä keinon keksii — hyppäsi hän ulos akkunasta ja vei puolet akkunan puitteista mennessään.