"Taivas meitä varjelkoon, Kaarlo, mikä tarkotus noilla on?" kysyi
Bräsig, nähdessänsä koulumestarin astuvan esille.
"No, Sakari, mestari Strull tahtoo kai myöskin puolestansa osottaa kunniaa nuorelle herrallensa, ja miks'eivät saisi koululapset näyttää, mitä he ovat oppineet?"
"Liikaa jumalisuutta, Kaarlo; liikaa jumalisuutta luutnantista! —
Eikö teillä ole rumpua tai jotakin torvea?"
"Ei", nauroi Hawermann, "semmoisia kaluja ei meillä ole".
"Se on pahasti, se", sanoi Bräsig, "mutta maltappa! Kristian Däsel, pidäppä kiini lipusta! — Kyllä siihenkin keino keksitään, Kaarlo", sanoi hän ja lähti pois.
Mutta jos Hawermann olisi tietänyt, mitä hänellä nyt oli mielessä, niin olisi hän varmaankin tehnyt vastusta. Bräsig viittasi nimittäin yövartiaa, David Däseliä, tulemaan syrjään ja kysyi häneltä, missä hänen kalunsa oli. Taavetti arveli vähän aikaa ja vastasi viimein: "Tässä!" ja kohotti keppinsä ilmaan, jolla joka päivätyöläisen Fritz Triddelfitzin käskystä täytyi olla varustettuna: tehdäksensä sillä herra luutnantin tullessa kunnianosotteen, oli hän sanonut.
"Pöllöpää!" tiuskaisi Bräsig, "minä tarkotan soittokamasi".
"Te tarkotatte minun torveani? Se on kotonani".
"Osaatko sinä soittaa sillä jotakin nuottia?"
"Osaan", vastasi David Däsel, yhden hän osasi.