"Annappa tänne, Rudolf", sanoi Miina, "minä vien ne sisään ja tuon sinulle jotakin syödäkses".
"Ei, ei! Anna sen olla".
"No, ethän tahdo kai nälkää nähdä?"
"No, olkoon menneeksi sitte. Pari voileipää, Miina!"
Miina meni ja Rudolf istui lehtimajaan.
"Hitto kans!" sanoi Bräsig ja siirteli koipiansa hiljakseen oksilla, löytääksensä paikkaa ruumiistansa, joka ei vielä ollut arostunut, "nyt istuu tuokin peto lehtimajaan, täälläpä on heidän varsinainen pesänsä".
Rudolf istui syvissä ajatuksissa penkillä, mikä muuten ei ollut hänen tapojansa. Hän oli luonnoltaan hieman välinpitämätön, ikäänkuin antaisi hän asian panna hänet jotenkin ahtaalle, ennen kuin hän siihen puuttui, mutta sitte ei hän myöskään kauvoja enää siekaillut, viskataksensa sen pois niskoiltansa. Ja kykyä siihen oli hänellä, sillä hän oli kyllä hoikka mutta samassa tukeva mies, ja kaiken tuon veitikkamaisuuden ohessa loisti hänen ruskeista silmistänsä hyvä joukko itsepäisyyttä, jonka kanssa tuo hieno arpi hänen, ruskealla poskellansa varsin hyvin soveltui yhteen ja ilmotti samassa, ettei hän ollut viettänyt aikaansa yksistään uskontunnustuksen tutkimisella. "Niin", sanoi hän istuissaan ajatuksissansa, "asia on perille saatettava. Minä olen kauvan kyllä sitä jo päässäni hautonut ja mitään kiirettä ei sen olisi ollutkaan, onhan täällä varsin hauska olla, mutta tänään pitää kaksi asiaa ratkaistaman. Tänään tulee ukko; hyvä vaan, ettei äiti tule, muuten minulta vielä. Puuttuisi siihen rohkeutta. Minä sovin yhtä vähän papiksi kuin aasi kanteleen soittajaksi ja Gottlieb kyrassierieverstiksi. Jospa Bräsig vaan olisi täällä tänään, hän kyllä minua auttaisi. Ah taivahinen, Miina sitte! Kunpa hänen vaan ensin saisin lepytetyksi".
Samassa tuli Miina, tuoden talrikin täynnä voileipiä.
Rudolf hypähti ylös istuimeltaan: "Miina kulta, mikä pieni kiltti tyttö sinä olet!" ja löi kätensä hänen uumillensa.
"Hellitä! hellitä!" huudahti Miina ja irtautti itsensä. "Minkä turmion olet sinä matkaan saattanut! Äiti on sinulle kovasti suuttunut".