"Isä", lausui hän, maltettuaan mielensä, ja kävi huolimatta noista pitkistä silmäyksistä, joilla häntä kaikilta tahoilta katseltiin, isänsä luoksi ja laski kätensä hänen olallensa, "isä, tyhmät kepposeni ovat nyt lopussa".
Kurz rummutti rummuttamistaan, Bräsig taukosi.
"Isä", sanoi Rudolf uudestaan, "te olette syystä minulle suuttunut, minä ansaitsen sen, mutta…"
"Heittäkää toki tuo perhanan rummutus", sanoi Bräsig ja tarttui
Kurzin hyppysiin kiini.
"Isä", sanoi Rudolf ja tavotteli isänsä kättä, "antakaa se anteeksi ja unhottakaa".
"Ei!" lausui Kurz ja pisti molemmat kätensä taskuihinsa.
"Mitä?" kysyi Bräsig, "te ette tahdo? Minä tiedän kyllä hyvin, isän ja pojan välille ei saa kukaan vieras tunkea, mutta minä tahdon siihen tuntea, koska te itse olette syypää, että asia on näin julkisesti puheeksi tullut. Mitä? Te ette tahdo antaa anteeksi tuolle nuorelle miehelle, teidän omalle pojallenne, hänen tyhmiä tekojansa? Ettekö te itse lähettäneet minulle tuota kehnoa imelää Preussin kuminaviinaa? Ja enkö minä ole sitä anteeksi antanut ja unhottanut ja yhä edespäin teiltä ostanut ja rehellisesti maksanut?"
"Minä olen teille aina hyvää tavaraa myynyt", sanoi Kurz.
"Vai niin?" sanoi Bräsig pilkallisesti, "myöskin mitä housuihin tulee? Jokkum, sinä muistat vielä, miltä ne sittemmin näyttivät".
"Ah, nuo vanhat, onnettomat housut!" huudahti Kurz, "niistä te olette jo niin suurta melua pitäneet, että…"