Ja kun Gottlieb aikoi vastustella, nousi Bräsig istuimeltaan ja antoi hänelle sydämellisesti kättä: "Antakaa sen olla, intoa pitää teissä kumminkin olla, vaikka pastorikin olisitte, ja minä ajattelen hyvää teistä, sillä tupakkakumppanit eivät hylkää toinen toistansa. — Ja te luikari, malttakaapa", sanoi hän Rudolfiin kääntyen, "te olette onkineet pois minun turpani; mutta Hilgendorf on kyllä teidän opettava huilua soittamaan", ja niin puhein lähestyi hän nuorta onkikumppaniansa ja kuiskaisi hänelle korvaan: "ei vahinko suuri! Teidän pitää vaan aina, kun mittaatte kapan jyviä, ajatella Miinaa, ja kun keväällä seisotte ulkona pellolla kymmenkunnan äestäjän keskellä ankarassa itätuulessa, joka ajaa nenänne täyteen savipölyä, että tuntuu siltä, kuin tahtoisi pääskynen tehdä, sinne pesänsä, ja aurinko kurkistelee pölypilven läpitse pyöreänä ja punasena kuin vaskikattila, silloin on teidän ajatteleminen, että ne ovat Miinan kasvot, jotka katselevat alas teihin. — Eikö niin, kiltti ristilapseni?"
Sillä aikaa oli nyt rehtori juonut kolme lasia punsia, kummankin, morsiusparin kunniaksi yhden ja yhden kaikkein kunniaksi yhteisesti, ja nyt ei hän enää antanut itseänsä pidättää, ei edes Kurzinkaan, vaan piti vihdoinkin kauvan säästetyn puheensa ja alkoi esipuheen esipuheesta. Hän nousi istuimeltaan, otti teelusikan ja sokeripihdit käteensä, jotka kahvikalasin jälkeen vielä viruivat pöydällä, yskäisi pari kertaa merkiksi, että nyt oli alkava, ja kun hän havaitsi, että kaikki häntä silmäilivät ja että Jokkum laski kätensä ristiin, tarkasteli hän ensin hyvin syvämietteisesti milloin lusikkaa, milloin pihtejä. Yht'äkkiä kurotti hän teelusikan ihan Bräsigin nenän alle ja kysyi häneltä tarkasti, ikäänkuin olisi Bräsig sen varastanut ja täytyisi hänen nyt tunnustaa: "Tunnetteko tätä?" — "Tunnen", vastasi Bräsig, "mitä sitte?" — Ja rehtori piti pihtejä Kurzin silmäin edessä ja kysyi häneltä samoin, tokko hän niitä tunsi. Kurz tunsi ne kyllä, olivathan ne Jokkumin.
"Niin", pitkitti rehtori nyt puhettansa, "te tunnette ne, se on: teillä on aistillinen käsitys niistä, voitte ne erottaa muista esineistä värin, kiillon muodon puolesta; mutta sitä siveellistä merkitystä jonka minä niille annan, te ette tunne". Hän katseli ympärillensä, eikö kukaan tahtonut häntä vastustella; mutta kun kaikki vaikenivat, jatkoi hän. "Niin, sitä ette tunne! Minun on se teille ilmottaminen ja selittäminen. Näettekö, kauvan ei ole viipyvä, niin tulee tämän talon toimelias emäntä ja korjaa lusikan ja pihdit, jotka tässä näennäisesti olivat erillään toinen toisistansa, pöytälaatikkoon, jossa ne lepäävät yhdessä; tuhannen tuhansissa perheissä lepäävät ne yhdessä samassa pöytälaatikossa; ja tuhannen tuhatta vuotta takaperin lepäsivät ne yhdessä samassa pöytälaatikossa. Se on vanha, pyhä tapa, sillä mitkä yhteen kuuluvat, niitä ei saa erottaa. Ja Aatami" — hän kohotti sokeripihdit ilmaan — "ja Eeva" — hän piti teelusikkaa näkyvillä — "kuuluivat yhteen, sillä Jumala oli heidät toinen toistaan varten luonut" — hän piti niitä molempia korkealla — "ja Jumala itse pani heidät yhteen paratiisin pöytälaatikkoon. — Ja mitä teki Noah? Hän rakensi arkin, pöytälaatikon — jos niin tahdotte, rakkaat kuuliani — ja kutsui uros- ja naaraspuoliset eläimet ja ne tottelivat hänen ääntänsä" — nyt hän kuljetti sokeripihtejä yli pöydän sillä tavoin nimittäin, että hän vuorotellen aukaisi ja taas sulki niitä, ja sysäsi teelusikkaa perästä päin — "ja menivät…" —
"Sisään!" huudahti Bräsig, sillä joku oli koputtanut ovelle, ja sisään astui Fritz Triddelfitz. Hän toi terveisiä Hawermannilta herra Nüsslerille ja kysyi, eikö hän tahtonut lainata Hawermannille pari turnipsiraitia, sillä Pümpelhagenissa alkoi nyt turnipsinleikon aika. Tämä teki häiringön, mutta rehtori pysyi asennossaan, valmisna puhumaan.
Kyllä vaan, sanoi Jokkum, hän oli ne lainaava, ja kun Fritz punsinhajusta ja rehtorin liikenteistä, jotka hän hyvin tunsi niiltä ajoilta, jolloin rehtori oli hänen selkäänsä pehmittänyt, havaitsi että täällä oli jotakin erinomaista tekeillä, kävi hän varpaisillaan yli lattian ja istui pöydän ääreen, ja Jokkum lausui: "Miina, täytä toki Triddelfitzillekin lasi".
Fritz joi ja rehtori oli taas alkamaisillaan.
"Alottakaa taas alusta", sanoi Bräsig, "sillä Triddelfitz ei muuten tiedä niistä on kysymys".
"Me puhuimme siis…" alotti rehtori.
"Sokeripihdeistä ja teelusikasta", huudahti Kurz harmistuneena, "ja että niiden paikka on pöytälaatikossa", ja samassa otti hän ne hopeakalut rehtorin kädestä ja viskasi ne pöytälaatikkoon ja sanoi: "Kas niin, nyt ovat uroot ja naaraat Noahn arkissa, ja minä arvelen, meikäläiset ovat myöskin sinne tulevat. — Teidän on nimittäin tietäminen, Triddelfitz, että me vietämme täällä tänään kahdenkertaista kihlausta, se on pääasia, ja mitä rehtori täällä veisailee, on vaan lörpötystä samasta asiasta. — Kuinka voi Hawermann?"
"Kiitoksia vaan", lausui Fritz, "hän voi hyvin", Ja nousi istuimeltaan ja toivotti onnea molemmille pariskunnille, tosin varsin valituilla sanoilla, mutta kumminkin vähän välinpitämättömästi, ikäänkuin vietettäisiin täällä vaan syntymäpäivää ja olisi noilla kaksoisomenilla tapana mennä kihloihin joka vuosi. — Rehtori seisoi vielä yhä valmisna puhumaan.